Näitä mietteitä korvien välistä.

Tiedossa turha kilometripostaus, jos pystytte miettimään yhtään mitään muuta tekemistä ni älkää vaivautuko. Ja omalla vastuulla sit, ajantuhlausvaroitus. Ja edellinen postaus on sit viikonlopun tapahtumista, lukekaa se ensin. Sit tulkaa uudestaan miettimään, että kannattaako. Oikeesti siis.

Nukahin eilen kuunnellen Radio Novaa ja käytin loput netticreditistä puhelimesta… Kesä ja kärpäset tulee, valiojäätelön siniset kioskit ilmestyy torinlaidoille, hyttyset inisee korvan juuressa, kaikkialla on vihreetä, taivas on sininen ja järvivesi lämmintä. Aurinko nousee aikaisin ja laskee myöhään. Monen tunnin puusauna ja vilvoittelu-uinti aina välillä. Savu saunan piipusta ja kukkia joka puolella. Puucee. Kaasun tuoksu grillatessa kesäherkkuja. Muurinpohjaletut mansikkahillolla ja vaniljajäätelöllä. Salaattia ja paljon hedelmiä. Myöhään valvomisia ja heräämisiä auringonsäteisiin. Koko päivän hassuttelua trampalla, itse tehtyä mehujäätä joka sulaa sormille ja riippumatto. Vesisotaa ja koko yön ulkona hillumista. Naururypyt silmäkulmissa ja rakkaimpien kasvot. Seikkailut kavereiden kanssa tuntemattomissa kaupungeissa tai ennen löytymättömillä poluilla. Hurjasti uusia tuttavuuksia ympäri Suomea ja koko maailmaa ja lupaukset jälleennäkemisistä. Vanhan ystävän näkemistä pitkästä aikaa ja puheripuli. Kaipaus. Naurua niin paljon, että vatsaan sattuu ja silmät vuotavat. Lintujen laulua ja hyönteisten pörräämistä. Heinäsirkkojen siritys korkeassa ruohikossa. Auringonsäteiden tanssia laineilla, hulmuavissa hiuksissa ja vastaantulevien silmissä pilkettä. Hymy tuntemattomalta. Souturetki vailla määränpäätä, tuuliajo keskellä järveä ja ystävän kanssa puhuminen ihan kaikesta. Pitkät ajomatkat perheen kanssa ja radio Nova tien päällä.

Tuli jotenkin nostalginen fiilis, ihan muistin kuinka ajeltiin motaria numero neljä mökille päin ja tekstareita saa lähettää numeroon 17275 kuuluu radiosta. Jotenki haluaisin olla nauttimassa kesästä, mut sit ei siinä takkatulessakaan oo mitään vikaa… Mut nyt oon kyllä seitsemäntoistakesänen kaks vuotta putkeen. Täähän on melkein ku tukkisi tiimalasista valuvan hiekan juoksun hetkeksi, hyppäis vaan pois ja seuraisi vierestä kuinka kaikkien muiden elämä ja arki rullaa eteenpäin. Samalla toisen tiimalasin hiekka valuu, eikä siellä ole yhtään niin paljon hiekkaa kuin siinä tukitussa. Eikä sitä voi pysäyttää yhtään millään. Toisen tiimalasin hiekka valuu yhtä kovaa kuin mitä näitä Study-tunteja, päiviä ja viikonloppuja hurisee ohi ihan huomaamatta. Joku dubbaa jo mun ajatukset ja unet englanniksi ja tää on ihan normaalia. Kaikki on jo ihan normaalia. Toisaalta kaikki on ihan ylösalaisin ja hassusti.

Vaihtovuosi oli isoin päähänpisto ikinä, kaikkein peruuttamattomin spontaani seikkailuun heittäytyminen. Mut uskon, etten tuu katumaan. Kaikki ne vaiheet, mistä valmistautumisessa iäisyyksiä sitten puhuttiin, on koettu. Paitsi tietenkin se kotiinpaluu. Se uskomaton fiilis, että on oikeesti täällä. Vuoristorata. Se, kuinka kaikki asettuu aloilleen ja arki rupee rullaamaan. Mitä mä oon oikein tehnyt- fiilis. Kamala koti-ikävä, niin kova, että olisin vaan voinut varata lentolipun kotiin. Ajattelin, että miksei. Ei kukaan vois mua estää, eihän kukaan edes huomais ennen kuin olis liian myöhästä. Ja sitä paitsi aina mä voisin mennä kotiin. Päivä kerrallaan -elämää ja maanantaiden palvomista. Tosi onneton fiilis ja perheenvaihto. Helpotus. Tunne, että vihdoin. Tunne, kuinka kaikki loksahti jotenkin kohdilleen, löyty se ihmeellinen paikka josta kaikki entiset vaihtarit puhuu. Se paljon puhuttu koti toisella puolella maailmaa. Ne ihmiset joiden ansiosta oon vielä täällä. Ne, joiden ansiosta en sit kuitenkaan juossut lentokentälle ja lentänyt vaikka sit jäniksenä kotiin. Ne, joiden takia mua jo pelottaa kotiinlähtö ja joille voin puhuu. Ne jotka tuntuu ymmärtävän mua, jotka auttaa ja kysyy, että onhan kaikki varmasti hyvin.

Mut sit se kolikon kääntöpuoli. Mulla on ikävä, joka päivä, koko ajan. Ihan kaikkia. Sen kanssa oppii jännästi elämään. Niitä rakkaita kantaa mukana ja ajattelee aina välillä, ja huomaa kuinka paljon niitä rakastaa. Ja myös sen, kuinka paljon ne kaikkein rakkaimmat on ollut valmiita uhraamaan mun vuoks ja kuinka ne on tehnyt jo niin paljon ihan pyyteettömästi. Kuinka ne aina on ajatellu mun parasta, vaikka oon ollu välillä ihan kamala. Kuinka en oo osannu kattoo omaa nokkaani pidemmälle. Ja silti ne on aina ollu siinä, ihan vieressä. Välillä on ollu vaikeempaa, mut silti, ei oo tarvinnut sanoa puolta sanaakaan ennen kuin kaikki on ollut jo vähän paremmin ja vieressä joku, joka kurottaa ottamaan kädestä kiinni tai avaa sylin rankan päivän jälkeen.

Täällä on kaikki hassusti, jotenkin ylösalaisin. Siihenkin tottuu, eikä loppujen lopuksi edes huomaa. Mutta voi sitä riemun määrää kun saa kääntää päätä ensin vasemmalle ja sit vasta oikealle kun ylittää tietä. Kun kesäkuu on oikeesti kesän ensimmäinen kuukausi. Kun saa halata äitiä ihan niin usein kuin haluaa, ei vaan lähettää lentosuukkoja kerran kahdessa viikossa. Kun leipäosastolta löytyy montaa erilaista ruisleipää ensisilmäyksellä, eikä ruisjauhoa tarttee metsästää kissojen ja koirien kanssa. Kun kouluun saa tulla lökäreissä ja hiihdellä villasukissa. Kun keittiön lattia on lämmin aamulla ja iho ei mee kananlihalle heti kun siirtyy yli viis metriä kauemmaksi takkatulen edestä. Kun kylpyhuoneessa ei tarttee ensin seistä kymmenen minuuttia lämpölampun alla ennen ku uskaltaa laittaa tuulettimen (tai mikä sen hurjan laitteen nimi ikinä onkin mikä imee kaiken lämpösen ilman kosteuden mukana) päälle. Kun pistorasioissa on enää kaksi tappia kolmen sijaan eikä pistorasioita tarttee laittaa päälle ennen kun niistä tulee virtaa. Kun koulussa ei käytetä enää MacBookeja kaksneljäseittemän vaan ihan normaalia kynää ja paperia. Kun nettiä saa käyttää niin paljon kun lystää ilman mitään bittirajoituksia. Kun puissa on neulaset ja palmupuiden varjoon päästäkseen pitää lentää pari tuntia. Kun tienvarressa on hirvivaara-kylttejä eikä kenguruja. Kun ihmiset nähdessään vaan hymyilee hillitysti eikä mistään kuulu G’Day Mate! Sit kun on kaks puudelia labradorinnoutajien sijaan. Kun lounaaksi saa herkullista, ravitsevaa, lämmintä ja terveellistä ruokaa kelakorttia vilauttamalla, kun lounaan saa syödä sisällä pöydän ääressä eikä aamulla tarvii vaivata päätään miettiessään päivän aterioita.

Anteeks, tuli ajatusten tulva ja ne oli pakko saada pois korvien välistä vaivaamasta. Kiva kun vaivauduitte, sori kun tuhlasin aikaanne. Ootte rakkaita.