Maria Down Under: Huvipuisto

Täällä mitään oo oikeen tapahtunu, käytiin Royal Adelaide Show:ssa, joka on niinku iso tivoli laitteineen, mut sit siellä oli kans maatilaeläimiä (lehmiä, hevosia, possuja, kanoja, ankkoja, vuohia, lampaita…), puunpilkkomiskisaa, ruokaa (paljonpaljon ruokaa) ja motocrossiesityksiä. Ja kaikkea muuta.

Eilen year 12:n kaheksantoistavuotispippalot, en edes muistanu ottaa kuvia… Hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, paljon uusia tuttavuuksia ja polvien lantioon tanssimista.

Ja tänään sit oikein hyvin levänneenä minigolffia ja vaikka mitä muuta veljien kanssa Victor Harborissa, ei mulla ollutkaan lepopäivää niinku suunnittelin :-----D

Family Wall on yks seinänpätkä shedissä, johon nää on maalannu kaikkea perheeseen liittyvää. Pari viikkoa sit maalattiin mun käsi ja nyt munkin kämmenenjälki ja syntymävuosi koristaa Family Wallia <3

Vähän hassua, kolme kuukautta ni oon kotona. Alle kaks ja puol ni äiti on täällä. Kaks viikkoa ni tää tyttö on Queenslandin safarilla puolensadan muun vaihtarin kanssa. Whoa.

Aika vaan kulkee eteenpäin, mun espanjalaiskaveri lähtee kotiin ja kohta mäkin. Abi lupas piiloutua mun matkalaukkuun ja tulla kotiin mun kanssa. Opet jo valmistaa meitä kokeisiin vuoden lopulla ja muut oppilaat stressaa ens vuodesta. Ja yhä useampi kehuu mun englantia. Amyn synttäreillä (parin rohkasevan jälkeen) porukka sano kuinka mulla ei oo enää suomiaksenttia. Kuinka 'I've done orals and read out loud in front of the whole class and impressed everybody'. Tiedä siitä. Show:ssa tuntematon sano isälle kuinka me näytetään Ellyn kanssa siskoksilta, et harvoin näkee sisaruksia jotka on niin saman näköisiä. Sit isä paljasti et oikeesti tää toinen on meillä vaan lainassa. Hassua. Matka lumelle alkoi tuntemattoman vierestä, mutta 14 tuntia aussibloken vieressä ja nousin bussista kaveria rikkaampana. Sama kävi junassa Melbournesta kotiin, kymmenisen tuntia ja jenkkiläistä yliopistovaihtaria kaverina rikkaampana. Maanantaina sain jäädä kotiin (koska kotiuduin laskettelureissulta kuudelta aamulla) ja isän kanssa siitä tuli oikein onnistunu päivä. Käytiin kävelyllä ja treenattiin tuntemattomille puhumista - G'day vastaantuleville. Aurinkoista säätä seuraa sateinen ja kylmä keli, mut ei se mitään. Rusketusrajat koulupuvusta on merkki kevään ja kesän lähenemisestä. Päivät lämpenee ja ruoho muuttuu ruskeaksi. Puihin tulee lehdet ja ihmiset ryömii kodeistaan ihmisten ilmoille. Hymy tarttuu vastaantulijalta ja musta alkaa veljien opastuksella tulla hyvä koriksenpelaaja. Musta tuntuu, et oon menossa kotiin mut lähössä kotoota. Pääsen halaamaan isiä mut sit toinen isä jää tänne. Pääsen perheen luokse, mut toisen perheen luokse pitää skypetellä. Pitää oppia elämään ilman siskoa ja isoveikkaa. Päätä pidempi pikkuveikka vaihtuu toiseen päätä pidempään, varaveli vaihtuu siihen omaan. Mut mitäs sit, kun sattuu edes ajatella sitä hetkeä, kun heiluttaa hyvästit viimeistä kertaa? Miltä se viimeinen halaus tuntuu, entä se viimeinen kerta kun isä halaa ja sanoo chick. Miltä tuntuu vaihtaa aussiaksentti suomeen ja ruotsiin? Kun saa oman Natan nukkumaan viereen, eikä pihalla pyörikään enää kaksi labradoria? Mitäs sitten. Kavereiden näkemistä en malta odottaa, mutta sattuu jättää ne muutamat tärkeimmät kaverit tänne. Mitä enää pukee kouluun, kun saa ite valita? Miltä tuntuu, kun vatsa toimii ja keho saa kaikki vitamiinit ja terveellistä ruokaa? Tuntuuko haikealta käyttää ausseista ostettuja vaatteita suomessa? Miltä tuntuu seuraava lumilautailukerta, kun muistaa edellisen kerran varmasti lopun elämäänsä? Entä kun kaupassa ei olekaan enää niitä samoja merkkejä, ja ruisleipälaatuja on kymmeniä valkoisen leivän sijaan?

Mua pelottaa. En malta odottaa ja en halua lähteä. Pelkään kotona iskevää koti-ikävää. Pelkään sitä, kuinka mä istun enää kouluun kaikkien kokemuksien jälkeen. Pelkään myös sitä, miltä musta tuntuu olla kavereiden kanssa. Mitä jos mä olen ollut poissa liian kauan? Pelkään vaikka mitä. Tavallaan tää koko vuosi on ollut vain pelkojen kohtaamista ja niiden voittamista. Mutta musta rupeaa tuntumaan yhä enemmän siltä, että se kotiinpaluu (ja samalla kotoa lähtö) on se kaikkein vaikein juttu koko vuodessa, ja siihen nää kokemukset on valmentanu. Musta tuntuu kuitenkin, et tulevat kuukaudet (joita on ihan pelottavan vähän enää jäljellä) on sumun peitossa, ja nään vaan ihan pienen hiukkasen kerrallaan. Tavallaan tiedän, mitä tapahtuu, mutta mun tunteista mulla ei oo enää mitään hajua. Se mua varmaan kaikkein eniten pelottaa, se, etten tiedä miltä musta tulee tuntumaan. Tunteet on aina ollu iso osa mua, ja oon aina osannu ja pystynyt puhumaan kaikenlaisista tunteista. Pelottaa se tunteiden sekamelska, ja se, kuinka voimakkaita ne tunteet tulee olemaan. Mulla ei oo mitään aikasempaa kokemusta, joka olis opettanu edes jollain tavalla mitä pari-kolme seuraavaa kuukautta tuo tullessaan.

Mut sitähän tää vaihtovuosi on, tuntemattoman kohtaamista vaikka pelottais kuinka paljon. Tunteiden vuoristorataa, ja tajuumista ettei ajasta oo mitään kontrollia. Kotona mulla oli kalenteri, mihin kaikki tapahtumat oli merkitty ylös, jotta tietäisin millon ja missä mun pitää olla. Organisoin kaiken, enkä tykkää vieläkään olla myöhässä. Oon niinku isi, mielummin liian ajoissa ku melkein myöhässä. Alotin kokeisiin luvun ajoissa, ettei varmasti aika pääse yllättämään ja laukkaamaan liian nopeasti. Mut täällä mikään ei toimi. Odotin lumilautailuviikonloppua kuin kuuta nousevaa, nyt siitä on jo yli viikko. Viikot vaan hurahti ohi, ja vilkutti mennessään. Yritän takertua näihin viimeisiin, mutta tiedän jo, ettei se onnistu. Mitä kovemmin mä niissä roikun, sitä vikkelämmin aika kuluu.

Onneksi äiti tulee tänne, saan siirtymäajan ja jonkun jonka kanssa vaihtaa ajatuksia ihan kaikenmoisesta ja vaikka kuinka turhasta. Jonkun jolle itkeä ikävää ja kuinka en malta odottaa kotiinpääsemistä. Jonkun jolle näyttää jo tutuksi tulleita paikkoja ja esitellä jo tutuksi tulleita ihmisiä. Saada yhteistä aikaa ilman ketään muuta.

Tästä piti tulla pikapäivitys, mut miten kävikään. Ehkä mun pitäis säästää nää mun avautumiset päiväkirjaan. Mut sit toisaalta, aattelen et ehkä teidänkin on kiva tietää myös mitä mä mietin, eikä vaan että mitä mä oon tehny. Ainaki musta on kiva, kun luen mitä teille kuuluu. Melkein kuin olisitte siinä mun vierellä, ja kertoisitte miltä teistä tuntuu. Niinhän me tehdään muutenkin, ei kukaan kerro kuinka ne oli lomalla ilman, että ne kertoisi miltä niistä tuntui olla siellä. Kuinka innostuneita ne oli ennen lähtöä, kuinka ne nautti ja rentoutu lomalla ja kuinka tylsää oli kun loma loppui, mutta kuitenkin kiva nähdä kavereita. Näitä sivuraiteita näköjään riittää vaikka muille jakaa, nyt mä yritän lopettaa uudestaan.

Kauniita unia ja oman kullan kuvia, autoja ja junia ja pupujussin kuvia.

God natt, sov gott, sov hela natten lång, dröm vackra drömmar, dröm om mig.

Oho, nyt mä meen.