Anteeks kun musta ei oo kuulunut mitään ihan liian pitkään aikaan! Koeviikon jälkeen alko uus lukukausi, saatiin uudet lukkarit ja mulla ihan kiva juu. Kokeista sen verran, että matikasta luokan paras, enkusta bee ja liikasta bee. Enää kolme päivää koulua ja sit kahen viikon ja yhen päivän talviloma.
Tästä tulee aivan sekava kun yritän kaiken oksentaa kerralla tänne, mut koitan muistella et mitä mul on tapahtunu. No paljonhan täällä, ollaan oltu koulussa ja kotona, syöty hyvin ja ei-niin-hyvin ja nukuttu paljon ja vähän vähemmän.
Nyt paisto vihdoin aurinko vähän aikaa ja oon vähän pirteemmällä päällä ollu koko päivän.
Nyt toki sade rummuttaa katolle ja istun täällä takan edessä, mut ei siitä sen enempää. Pidin tänää esitelmän Suomesta Year Level Meetingissä about sadalleviidellekymmenelle kanssaopiskelijalle, yök. Mut olihan ainakin niillä kivaa, kun kerroin eukonkannosta ja joulupukista. Joo.
Tänne tulee aina välillä ihania kirjeitä kaikilta ihanilta, tänään kyllä kruunas päivän
Liisan ja
Lauran huippupaketti ja kilometrikirje. Nää nauraa täällä kuinka isi ja äiti laittaa kotoota paketteja - suklaata perheelle ja sanomalehtiä mulle :----D Kyllähän mäkin niitä suklaita syön, mut sanomalehdet on vaan ihania. Onko mitään parempaa kuin syödä aamupalaa
Etlarin ääressä? Ei.
Parinmoista kuvaa viikonvarsilta, en oikeen tiedä mitä mä tänne nyt oikeen postaisin.
 |
| Legendaariset TimTamit - näillä eväillä viikonlopusta ei voi tulla muuta ku hyvä! |
 |
| Tässä Vegemite - ja maapähkinävoi vaan sen takia, koska Vegemitepurkki näytti niin yksinäiseltä :D Ja Nutella oli loppu. |
 |
| Ellyn maailman parhaan Browniet - resepti välitetään kyllä kotona äitille ja Brownie-perinnettä jatketaan Suomessa takuuvarmasti! |
 |
| Sit vielä ikäväkuvia - Tästäkin on jo yli vuos. Koulunlopettajaispiknikki Lauran kanssa. Mitä turhia niistä glamoureista, kun mulla on Laura! <3 |
 |
Tästä vähän vähemmän ku vuosi - viimenen kerta ennen lähtöä. Liisaonihana <3
Liisan kanssa tutustuttiin yli kaks vuotta sit mun ekalla kielikurssilla Maltalla ja kyläilty toistemme luona aina välillä. Kielikurssit on ihania! |
Tosi pelottavaa huomata, kuinka aika lentää. Toisaalta
ihanaa, toinen puolikas menee vielä nopeemmin ja kohta mä jo pääsen unohtamaan ajan äitin kanssa, hyppäämään oman ihanan isin suureen syliin, olla Micaelin härnättävänä ja paijailla koiria. Käyttää omalta kodilta tuoksuvia vaatteita, kävellä sisällä sukkajalassa ja syödä terveellistä, ravitsevaa ja isin tekemää ruokaa.
Mutta. Sit se toinen puoli. Mitä mä sit teen, kun en pääse enää koulubussilla kotiin? Kun ei ole enää kahta lounastaukoa
(miten selviän enää? :D), koulupukua tai TimTameja? Kuinka mä voin jättää nää ihmiset tänne?! Aika menee liian nopeasti, haluun vaan viettää vielä
paljon aikaa näiden kanssa! Onneks mulla on vielä viis kuukautta ja neljä päivää aikaa. Onhan sitä aikaa vielä vaikka muille jakaa. Onhan?
Mieti hetken, miten pitkä aika jouluun on.
Ikuisuus, eikö? Mut sitten, mieti taaksepäin. Puolisen vuotta, joulukuun ja tammikuun vaihteeseen. Mitä teit jouluna, tai kuinka uusivuosi otettiin vastaan? Tapahtuiko tammikuussa jotain, jonka muistat erityisen hyvin? Kuinka vähän aikaa siitä onkaan! Jopa joululoman alku, mulla puurojuhla, teillä ehkä joku muu. Joulujuhla. Kevätlukukauden alku. Siitä ei oo edes kauaa. Kuinka aika lentääkään!
Niimpä.
Tasan viis kuukautta sitten, tammikuun kahdentenakymmenentenä kuudentena päivänä, näin Australian ekaa kertaa. Olin onneni kukkukoilla, ja sit yht'äkkiä melkein itkin järkytystäni. Oon toisella puolella maailmaa, ihan yksin. En tuntenu ketään, ja ne ihanat ihmiset, kohtalontoverit, oli viety aivan liian kauas. Ne ihmiset, jotka oli kaikkein lähimpänä Suomalaisuutta, kotia, kavereita. Ne, jotka olin tuntenu jo vähän yli kaks päivää, joihin ehin tottua ja tykästyä, lens ympäri Australiaa. Mun piti yht'äkkiä hymyillä ja puhua englantia.
Ekat viikot - suurinpiirtein puoltoista kuukautta - meni ihan hurmiossa. Olin
Australiassa, aurinko paisto ja oli lämmintä. Ehdin jo melkein tylsistyä ennen koulun alkua, mut sit tutustuin ihaniin ihmisiin koulussa ja arki alko rullaamaan. Edelleenki, oli aurinkoista. Nauroin. Pikkuhiljaa, kuitenkin, totuin. Aloin nähä huonoja puolia, tai en vaan enää häikäistynyt niistä hyvistä puolista. Koulua rakastin, mutta kotona olin onneton. Itkin itteni uneen ja näin unta isistä ja äitistä. Näin unta ihan tavallisista koulupäivistä kaamoksessa, lumisateesta ja leffailloista. Heräsin kesken unien suolaiset kyyneleet pitkin poskia. Kirosin, että miksi,
miksi, tulin tänne. Haluun vaan pois. Eikö tää alamäki vois jo loppua? Millon se tottuminen alkaa, millon pääsen takaisin aallonharjalle?
Viikot tuli ja meni ja mä en enää osannu olla onnellinen. Koulussa melkein nauroin, olin onnellinen. Sit kaikki muuttu. Tunnelin päähän sytytettiin valo, soitin STS:lle. Pärjäsin ekan jakson loppuun, vietin viikonlopun Kangaroo Islandilla muiden vaihtareitten kanssa ja lensin Melbourneen. Nauroin, söin, puhuin Suomea ja näin ihan hurjan paljon kaikkea. Kaikkein tärkeinpänä, sain pari tusinaa sukulaista lisää. Niistä ihmisistä tuli tosi tärkeitä, ja mä jo ihan unohdin kuinka surullinen mä olin. Unohdin, miten kamalaa on valvoa ja kaivata kouluun. Nukahin helposti, opin nauramaan uudestaan. Olin niin onnellinen, että melkein lauloin.
Lomat loppu, mutta mä olin silti onnellinen. Paluumatkalla Amerikkalainen yliopistovaihtari sano mua rohkeeks. Tajusin, että ehkä mä vähän olenkin. Pakkohan mun on olla. Tai sit se on vaan kovapäisyyttä. Tyhmyyttä ja liian paljon spontaaniutta. Vai olisko se... Kerroin sille
Sisusta.
Arki alko rullaamaan uudessa perheessä. Etin kotia kolme kuukautta, ja vihdoin löysin sen. Pääsin aallonharjalle. Huipulle, josta voi katsoa alaspäin. Katsoa sitä kivikkoista polkua, jonka kipusin. Miettiä, kuinka paljon oikein kasvoin. Tasaisempi tie odotti edessä, ainakin hetkeksi. Puolen välin tietämillä ajatukset alko ravaamaan vähän rivakammin ja huoli kasvoi. Koti oli luvattu kymmeneksi viikoksi, jäljellä viikkoja oli kuitenkin paljon enemmän.
Mitä jos mä joudun takaisin ekaan paikkaan?
Kaikki perheenjäsenet kuitenkin halus mun jäävän tänne. Hymyilin niin, etten ikinä unohda. Nauroin ilman mitään syytä. Mulla oli koti kaukana kotoota. Talvi tuli ja sade alkoi. Maailman kuivimman mantereen kuivimmassa osassa sataa
hurjasti. Mutta nyt, kun istun koulubussissa ja sade hakkaa ikkunoihin, mua hymyilyttää. Edessä on ilta kotona, ihanien ihmisten ympärillä. Hyvää ruokaa, lämmin takka ja elämän ääniä. Hyvän yön halaus ja pehmeä sänky.
Isot pahoitteluni kilometripostauksesta. Tunteja kului pari enemmän kuin oli tarkoitus, takkatuli sammui ja sytytettiin uudestaan. Syötiin illallista ja tehtiin jälkiruokaakin. Läksyille ei tänä iltana olla uhrattu ajatustakaan. Nyt hampaiden pesulle ja nukkumaan, olette kaikki hurja paljon ajatuksissa. Hassua, vaikkette sitä välttämättä tajuakkaan. Ootte kaikki seikkaillu mun unissa, mutta enää en herää posket märkinä. Nyt herään koputukseen aamulla, että jaksaisitko kouluun nousta. Jos vastaan että en, niin kummasti silti joku hassu voima vetää ylös. Uniin sotkeutuu montaa kieltä ja kulttuuria. Enää en edes tiedä missä mantereella mennään. Australialainen jalkapallo ja mökkipiha menee sekaisin. Suomea puhuvat opettajat eksyy Australialaiseen kouluun ja Australialaiset oppilaat ilmestyy Nastopoliin.
Pelaan futista aussisäännöillä suomessa takapihalla mun kaikkien sisarusten kanssa. Voitettiin aussisukulaiset isin kuuden pisteen potkulla, eikä isoveljellä ollut mitään mahdollisuuksia.
