Sydney vol.2

Nyt kun kerta mun aussivuoden viimeisiä hetkiä viedään, on mun pakko vielä päivittää pikaisesti. Oon nyt päättänyt mun blogin kohtalon, joka on siis The End kun mun unelmien vuosikin loppuu. Uuden blogin mun superkiinnostavasta not suomielämästä teen jollekin toiselle palvelimelle, koska täältä loppuu sekä kuvatila että kiinnostus. Ja koska aussikavereille se blogi on nyt pääasiassa tähdätty (ei sitä varmaan kukaan muu ku ehkä perhe jaksa kuitenkaan lukea :D) ni enkuks sen teen ja jollekin palvelimelle mitä ne käyttäis muutenkin. Tän mun blogin taidan kuitenkin jättää tänne ainakin hetkeksi, ja taidan itse asiassa myös tulostaa ja säilyttää paperiversiot postauksista tuleville vuosille, että voi sitten päivitellä että mitä kaikkea sinne nettiin on oikein laitettu! Mut nyt ei murehdita enää tulevia, vaan nautitaan Sydney-kuvista!

Käytiin hotellin katolla (jossa sattuu olemaan uima-allas!) ihailemassa miljoonakaupungin maisemia!

Käytiin merimuseossa jossa oli replica (en nyt tiä mitä se on suomeks) James Cookin (se hyyppä joka ekana rantautu Ausseihin 1770!) laivasta.

Ja sit siellä oli HEUREKAN näyttely!!! Ollaan käyty siellä joskus pentuna, mut olihan hauska nähdä suomen kieltä ihan noin yllättäin!

Ooteltiin bussia ja mä tekstailin Carl Barronin sitaatteja aussi-isän kanssa

Lounastettiin sushijunapaikassa, mmm!

Ja koska tytöt lähtee kahdestaan reissuun ei siellä oo ketään ottamassa meistä kuvia, pitää meidän turvautua selfieseihin (jotka vääntyy äitin suussa selfishiksi, mut annettakoon se anteeks tän kerran!) et kaikki näkee et täällä me nyt ollaan! Taas!

Koska jouluna ei ole lunta, tällä on jättimäisiä lumisadepalloja ostoskeskuksissa, jonne pienet lapset heivataan sisään ja sit siellä on jotain höyheniä missä ne saa leikkiä ja kuvitella et on tosi kylmää ja märkää ja pimeetä! Hassua!

Vika kuva tän illan ohjelmasta - ihastuttiin IMAXiin niin, että piti käydä siellä uudestaan! Tällä kertaa ohjelmassa oli Skyfall, joka kyllä tuli ihan iholle maailman suurimmalla elokuvascreenillä! VAU!

Meillä on täällä enää kaks kokonaista päivää tyttöjen lomaa jäljellä äitin kanssa, kohta iskee paniikki. Meillä on ollu täällä kolme viikkoa äiti-tytär laatuaikaa, kolme kaupunkia, neljä eri osotetta, paljon ruokaa, vähän liikaa shoppailua, paljon uusia kokemuksia, monen monta kilometriä, vähän yli sata kuvaa per päivä ja lämmintä ilmaa. Ollaan itketty ja naurettu, ikävöity Suomeen perhettä ja kavereita ja Ausseihin perhettä ja kavereita. Ollaan nähty sukulaisia ja sanottu niille hyvästejä. En osaa oikein päättää mitä mä haluan, ja tuntuu et seison kahden maailman välissä. Toinen jalka toisella puolella, toinen toisella. Toisaalta väsyttää tää ainainen pakkaaminen ja purkaminen, mut on se sit outoa kun on taas siellä kylmässä. Haluun lähteä ja jäädä tänne. Ehkä mä jo enemmän haluan lähteä, kun kotiinpaluu on jo niin lähellä.

Nyt mä annan äitin käydä nukkumaan, ja taidan lähteä ettimään itsekin nukkumattia! Öitä, kohta me nähdään! :---) <3

Viikko vielä!

Oltiin Melbournessa se viikko, ja nyt on Sydneyssä oltu pari päivää. Taino puoltoista. Paljon on jo nähty, Melbournessa pääosin sukulaisia, nyt sit Sydneyssä ollaan kunnon turisteja. Ilmat on kesäset ja näi, paljon soi joululauluja ja on joulukoristeita mut ei vaan oikeen nää lämpötilat tunnu joulusilta. Äiti tossa jo nukkuu vieressä, taidan itsekin painua pehkuihin, huomenna on taas pitkä päivä! Viikko ja mä alan jo olla suht lähellä Suomen ilmatilaa, ihan hassua. Ollaan ahkerasti tekstailtu kotiin iskälle ja vielä ahkerammin aussiperheelle, oon vähän välimaastossa ja onneks on äiti täällä tukipilarina. On vaan tosi ristiriitaset tunnelmat, mut nyt yli viikko jäähyväisistä rupee vihdoin tuntumaan et haluun jo päästä Suomen kotiin. On se jo aikakin, näin kymmenen ja puolen kuukauden jälkeen. 

No, kuvahan kertoo enemmän ku tuhat sanaa, eikö?

Hard Rock Cafe Sydney !

Joku kinkkipari pilas mun hienon kaupunkikuvan!

St. Kilda Melbournen lähellä

Itsenäisyyspäivän risteily - 3 ruokalajia, kolme tuntia, Sydney, äiti

Mark Webber ja mä, normipäivä

Leonardo DiCaprio 

Taas mä oon täällä

Skool itsenäisyyspäivän kunniaks!

Farewells

Heippa ihanat, ja hurjasti terveisiä lämpöisestä Melbournesta! (37°c, hihi) Mun maailmassa tapahtuu aivan liikaa kaikkea, ja mulla on aivan liikaa tunteita just nyt. Kamalin vuodatus ensin alta pois: sanoin hyvästit perheelle eilen, enkä tiedä millon mä nään ne uudestaan. Mun Aussiperhe jäi asemalle heiluttamaan kun juna käänty mutkan taakse, ja mä jäin nyyhkyttämään. Asemalle tuli koko perhe, Abi äitinsä ja siskonsa kanssa, Fabian (en olis ikinä uskonu et se oikeesti tulee, järkytyin :D), Manon, Margaret ja Kath! Halailtiin ja otettiin kuvia ja itkettiin kamalasti, vieläkin tulee kyyneleet silmiin kun sitä muistelee :'( Kun juna lähti liikkeelle ni isä, sisko ja veljet juoksi asemalaituria pitkin ja heilutti - itse asiassa pikkuveikka juoksi vielä ku asemalaituri loppu ja jatko parkkipaikan läpi ja autotielle :---D Loppujunamatkan (joku ykstoista tuntia) kyynelehdin sit aika perusteellisesti!

Mut viikonloppu ja alkuviikko oli ihania, äiti lens tänne sunnuntaina aamusta, ja sit käytiin viinitarhoilla, paikallisessa leipomossa, yhdessä syömässä ulkona, Adelaidessa, rannalla, korismatsissa, oli BBQ-dinneriä Abin perheen kanssa ja sisko ja Abi oli järjestäny mulle yllärin koulussa opettajien kanssa kun käytiin siellä tiistaina. Nyt ollaan menossa huomenna äitin serkun luokse sukuloimaan täällä Melbournessa, ja ens keskiviikkona lennetään Sydneyyn viikoks, ja sit SUOMEEN!!!

Koeviikko oli koulussa, ja ihan kivasti meni. En muista millon päivitin viimeks, mut Mt. Gambierin koristurnaus oli huippukivaa ajanviettoa perheen kanssa. Sit se koeviikko... Enkussa piti kirjottaa argumentative essay, en yhtään tiedä miten sen meni ku en saanu sitä takasin. Matikkaahan en kerrannu yhtään, enkä edes tehny lunttilappua - tuli joku 83%, eli joku B+, mut sit meidän matikanope anto +3% ku en lukenu ja +5% ku tein liikankokeen suomeks, ni sain Aan :----DDD Liikankoe meni tosiaan hyvin suomeks, Mr. Wendelborn anto tosin 71/70 :D

Perjantaina viikko sit kävin hakee mun viisumin, taisiis vaihtamassa opiskelijaviisumin turistiviisumii isän kanssa. Ja koska moottoriajoneuvojen ajo ei ollu enää kielletty, lähettiin ajelulle isän kanssa ja sain ajaa sen Land Cruiseria, hahah :D Sit lauantaina viel kävin pikasella lennolla Uncle Kymin kanssa, joka on siis se isän vanhin veli. Siistiä!!!

Mulla on ihan liikaa kerrottavaa, joten laitan kuvia mun uudesta kamerasta ;)

Tomin hieno block

Pääsin tiimikuvaan maskotiks :D

Näin me tehdään liikankoetta :---)

Abin  ja Ellyn ylläri mulle - koko year 11, lyhytelokuva mun aussiajasta, koristeltu luokkahuone, aussiruokaa... Ja paljon kyyneleitä, tossa Elly kiirehti mun tueks luokan eteen ku rupesin kyynelehtimään :D

Mr. Lambert kenen kanssa surffasin (vas.) Mr. Wendelborn eli liikanope, Mr. Turner eli matikka, minä, Mr. Salisbury eli homeclass teacher, Sarah eli Lushy eli nuorisotyöntekijä ja Mrs. Matthews eli the lady in the front office

Aussiperhe <3<3<3<3<3 

Veikat jaksaa vielä kun laituri loppuu, isä ja Elly jää jo vähän jälkeen... Arvatkaa kuka itki niin että ei meinannu nähdä edes mitään!

Tom vaan jatkaa :D:D:D 

Roller coaster lasting for the last four weeks

Nyt tulee kännykällä mutta tulkoon. Keskiyö ja mulla on kamala ahdistus päällä, tajusin just että neljä viikkoa ja sit tää kaikki normaali on ohi. Mä en oikeesti tiedä mitä ajatella, uni ei tule ja päässä vaan pyörii kaikki ihanat, hassut muistot joita on perheen kanssa ehtinyt tulla. Ja sitte toisaalta fantasioin siitä hetkestä, kun nään äitin tulevan putkesta terminaaliin tai kun ollaan seutulassa noudettu matkatavarat hihnalta ja liukuovet avautuu ja isi ja Micael seisoo siellä. Kyyneleethän siinä silmiin tulee. Yritän olla ajattelematta jäljellä olevaa aikaa, mut joka päivä joku pyytää tekemään jotain tai yöks viikonloppuna ja sit joudun sanomaan et sori ei oo aikaa.  Ei tätä fiilistä edes voi oikein kuvailla, tää hymiö kertoo aika hienosti: :):  Miltä musta tuntuu sit kun jäljellä on enää viikko?! Mulla alkaa viikko 4 koulussa, koeviikko on viikko 7 ja siinä se sit on.

Oonhan mä ihan superinnoissani näkemässä kaikkia tärkeitä, perhettä ja kavereita. Ja on sinne kouluunkin varmaan aika metka mennä, viikoksi ennen joululomaa.

Mut emmä tiedä, miksi pitää tuntea näin paljon ristiriitaisia tunteita samalla kertaa?! Ei mun pieneen päähän mahdu näin paljon. Muilla on mielessä koeviikko, joululahjat, joku matka tai sukuloinnit ni mun pää räjähtää kun yritän tasapainoilla kahden perheen välillä. Eihän tietenkään oo oman perheen voittanutta, mutta en tiedä millon mulla on mahdollisuus nähdä aussiperhe uudestaan. Ei se ole sama asia lähteä Suomesta vuodeksi pois tietäen tulevansa takaisin, ja lähteä täältä eikä tiedä milloin näitä näkee uudestaan. Suurinta osaa ei luultavasti näe enää ikinä.

Aussi-isä sano, kuinka se liimautuu lasiin lentokentällä ja heiluttaa mulle kun astelen koneeseen. Toivon, ettei se menis lentokentälle, koska lähdetään junalla äitin kanssa kohti Melbournea. Isä lupas juosta asemalaituria pitkin kunnes se loppuu ja heiluttaa. Vaikka se olikin vitsailua, tulee siitä ihan kamalaa sanoa hyvästit. Kanssamatkustajaparkoja.

Melissa kirjotti hienosti, että tää on kunnon vuoristorataa. Yhtenä hetkenä on onnen kukkuloilla ja seuraavana sekuntina muistaa, ettei lähtöön oo enää kauaa, ja silmät täyttyy kyynelistä. Eikä sen edes tarvii olla lähtö, se voi olla vaan isoveli joka nauraa mun ääntämiselle ja yhtäkkiä tajuut et silmät on kyynelissä. Musta tuntuu, et mulla on vähintään yhtä ailahtelevat mielialat ku raskaana olevilla naisilla, ja syön kolminkertaisesti suklaata normaaliin verrattuna. (joo oon silti varma, ettei tässä nyt paksuna sentään olla) Onpahan hyvää harjoitusta.

Mutta oikeesti, neljä viikkoa. Alle kuukaus. Nyt oikeesti tekis mieli pamauttaa tähän väliin kunnon perisuomalainen voimasana, mutta ne sanoo et ne kiroilee joilla on köyhä verbaalinen ilmasukyky. Mähän päätin ettei mulla ole, eli siis tyydyn kertomaan kuinka mua ahdistaa enkä löydä yleensä hyvin laajasta (tän vuoden aikana huomattavasti kutistuneesta) sanavarastostani tarpeeksi syviä ja synkkiä, suorastaan jäätäviä ja kauhistusta herättäviä adjektiiveja kuvailemaan fiiliksiä. Kyllä olis nyt kestohymylle tarvetta (joka on siis toinen äikänopemme, ihana suorastaan)!

Mä ajelen nyt pahasti pusikossa taas, mutta kummasti tää auttaa kun uni ei tule ja pää ei osaa päättää että pitäiskö itkeä vai nauraa, vetää itkupotkuraivarit, käydä herättämässä Tomtomi tanssimaan vaiko tyytyä nyyhkimään sikiöasennossa. Taidan laittaa kännykän huoneen vastakkaiseen nurkkaan, lopettaa suklaansyönnin tältä illalta ja jäädä odottamaan nukkumattia.

Muthei, mulla on enää neljä viikkoa jäljellä mun VUODESTA. Enkä osaa päättää onko se hyvä vai huono uutinen ni se nyt jää loppulausahduksekseni tänne värittömästi meediumiksi. ( aika hyvin meni, kaikki muut sanat muistin paitsi meediumin. Vähän aikaa tässä kyllä meni mut onhan mulla aikaa.) Huomenna kreikkalainen festivaali äitin ja Ellyn kanssa, ja aamusta saa nukkua pitkään. Läksyjäkin olis mut saas nähä olenko vaihto-oppilas vaiko ihan vaan vaihtari tänä
viikonloppuna. Kummasti tuo vaihtari tuntuu istuvan paremmin tänne no worries - ylösalaisinmaahan.

Maria kiittää ja kuittaa. (ja pahoittelee kirjoitusvireistä (ette usko kuinka kauan tota sanaa piti hakea) koska iPuhelimen näyttö on mitä on ja kello on vähän liikaa) Ja lähettää hurjasti terkkuja, eikä malta odottaa että näkee teidät taas! xoxo

I can feel the love can you feel it too?

Heipparallaa, taas täällä photography-tunneilla! 

Ennen tänne Australiaan tuloa olin kyllä kuullu tästä no worries-asenteesta ja kuinka laid back täällä ollaan, mut emmä ihan tätä odottanut. Yhteen valokuvaus assignmentiin on annettu aikaa nelisen viikkoa, kaks tuplatuntia ja yks yksäri viikossa. Mää sain sen valmiiks about viikossa, enkä tosiaan tehny niska limassa töitä. Vähän aina silloin tällöin, samalla kun rupateltiin niitä näitä vähän kaikkien kanssa. On täällä se no worries myös, että ei paljoo ressata jos vähän myöhässä on. Tai jos on iso essee kokonaan tekemättä ja palautuspäivä on huomenna, ni rennosti vaan vikana iltana. Huh, ei kyllä Suomessa ikinä… Mä stressaan koulujutuista jo melkein ennen kun me edes saadaan tietää mitä meidän pitää tehdä, taitaa olla ihan hyvä olla vähän ressi-vieroituksessa. Joku saattaa laiskuudeksikin sanoa…

Tänään on ollu aika yllättävä päivä, koska mä odotin vähintään katastrofia. Molemmat sisarukset on kotona kipeenä (epäilemättä on tauti tullu suoraan täältä osotteesta, what a nice sister), ni oli vähän orpo olo aamulla kun äipän kanssa oltiin kahestaan lähössä töihin ja kouluun. Sit selvis et Miren on kans kipeenä, ja Abi. Mitä mä nyt teen, oli eka ajatus. Sit päätin ryhdistäytyä ja ajatella positiivisesti, kun tuuli ulvoo nurkissa ja vettä sataa vaakasuoraan, taas vaihteeks. Ja mulla oli ihan hurjan kiva päivä sit loppujen lopuks! Juttelin ihmisille kelle en oo oikeen vielä puhunut mitään ja toisaalta en malta odottaa sitä kun Miren lähtee (ja toisaalta -  suurimmaks osaks – en millään haluais et se lähtee!! :---( ) ja pääsen luovimaan täällä ihmismeressä (punaisten villapaitojen meressä pitäis oikeestaan sanoa…) kun huomasin kuinka helposti keskustelua oikeesti syntyykään! Mulla oli jopa ihan kunnollinen keskustelu enkä jääny kertaakaan sanattomaks kun joku year 12 tuli juttelemaan. Wohoo, enkä mä ookkaan ollu täällä ku yli seittemän kuukautta… :D

Eilen olin illan kahestaan isän kanssa, kun Elly ja David pelaili korista ja Tom meni nukkumaan superaikasin kun se oli ihan kipeenä ja äiti oli kattelemassa korista. Oli ihanaa kun meillä oli tosi hyviä keskusteluja ja kateltiin telkkaria yhessä. Musta tuntu melkein yhtä kotosalta kun kotona Suomessa parhaimpina hetkinä, kun saan puhua kaikesta maan ja taivaan välillä ja isi ja äiti ymmärtää ja arvostaa mun mielipiteitä. Huh!

Mutta niinku kaikki tietää – ja minkä mä oon todellakin oppinu huomaamaan niin hyvässä kun pahassakin – on kaikella kääntöpuoli.

Mul tuli ikävä isiä :---( Ei pahasti, mut sellainen pieni toive, mikä me toivotaan kun nähdään tähdenlento tai kun mikron kellon digitaalinumerot näyttää 00:00, että saisin käpertyä isin viekkuun vaikka vaan täksi illaksi.

Niinku ollaan monen monta kertaa jo huomattu, asiat harvoin kulkee niitä raiteita mitä me toivotaan. Joskus ne menee ihan pusikkoon, ja se kolahtaa pahasti. Joskus ne ajaa päälle ja ollaan puolikunnossa pitkän aikaa yliajon jälkeen, ja joskus sivuraiteet ei ookkaan niin kaukana toivotusta kun mitä ensinäkemällä olis olettanut. Joskus, niinku vaikka mun aussiperheen tapauksessa, mentiin pusikkoon ja pahasti. Mun pusikko oli täynnä ohdakkeita tai jotain muita piikkipensaita, mut ei kuitenkaan ruusuja. Koska ruusut näyttää kuitenkin kauniilta. (Miks me muuten sanotaan elämästä, että joku on ihan ruusuilla tanssimista. Sehän sattuis!) Pusikko oli siis piikikäs. Mutta, niin kuin siinä lastenlaulussakin lauletaan (niin pitkä on matka ei kotia näy, mut ihana enkeli vierellä käy tai jotain sinne päin), ihana enkeli kulki vierellä ja mun pusikko ei ollutkaan vuoden mittanen. Mun pusikon takaa löyty keidas. Salainen keidas, jonne mä en olis ikinä löytäny jos en olis pusikon kautta sinne taivaltanut.

Mulla tää aika vaan hupenee, ja kiihdyttää samalla potenssiin kymmenen. Tuhatta. Mulla oli just vasta äsken puol vuotta täällä, ja nyt on enää alle kolme kuukautta jäljellä. Whoa. 

Ootteko ikinä leikkinyt hienonhienolla hiekalla, nostanut sitä kourallisen ilmaan ja katsonut kuinka se valuu sormien välistä takaisin maahan.

Siltä musta tuntuu just nyt, mut mä en vaan voi ottaa uutta kourallista kun ensimmäinen kourallinen on valunut.

Mun aika täällä valuu sormien välistä maahan samalla lailla kuin hienonhieno rantahiekka. Ensin sitä näytti olevan hirveä määrä, ihan tuhlattavaksi asti, ja sitä vaan toivo et se valuis nopeemmin. Nyt mulla on alle kolmannes enää jäljellä, ja mä toivoisin, et joku tois mulle lasipurkin kämmenien alle, jonne mä voisin nää loput hiekanjyvät valuttaa. Sit laittaisin purkin kannen kiinni, ja lasin läpi voisin ihailla sileitä ja karheita, monen värisiä ja kokoisia hiekanjyviä. Niinku kaikki tietää, jäähän niitä hiekanjyviä vähän kämmenien pohjalle. Silloin usein kopistellaan käsiä yhteen, ja silti hiekkaa löytyy joka paikasta. Pikkuhiljaa ne loputkin hiekanjyvät sit varisee pois, ja parin vuoden kuluttua sitä päivää rannalla – tai hiekkalaatikolla – ei enää edes muista.

Onneks tää vuosi on vähän enemmän ku päivä rannalla, ja mä voin säilyttää ne viimeiset, kämmenien pohjalle jäävät hiekanjyvät. Ajan kuluessa osa häviää, mut loput on aina osa mua. Sit kun matkustelu on niin arkipäivää, et kesälomat vietetään Venuksessa ja talvilomat Marssissa, voin kertoo mun lapsenlapsille kuinka rohkee olin sillon kauan, kauan sitten, kun lähdin toiselle puolelle maailmaa pää kolmantena jalkana ja järki tuli sit perässä.

Valokuvaus loppu ja koulumatka meni hiljasissa tunnelmissa, kun puolet lapsista nuokkuu käsivarsiensa varassa, toiset tuijottelee ikkunasta maisemia ja loput kuuntelee musiikkia ja feisbuukkaa. Punaset villapaidat ja mustat bleiserit päällä lapsukaiset istuu ikäjärjestyksessä, koska senioreillahan on etuoikeus istua perällä :--) Mä en varmaan ikinä pääse ohi siitä kuinka paljon enemmän mä tunnen kuuluvani tänne kun kaikilla on koulupuvut - ihan ku Harry Potterissa! 

En voi uskoa et sanoin noin meidän tuvista, kun nyt ne istuu arkipäivään ku manteli joulupuuroon.

Tuli vähän kilometrivuodatus taas, anteeks.

On muuten ihmeellistä, kuinka täällä huomaa kuinka paljon mulla on ihania ystäviä Suomessa. Vaikka ei oltais nähty piiiiitkään aikaan, Suomessakaan, ni pidetään yhteyttä ja vuodatetaan kaikki ilot ja surut. Kuinka onnekas mä olenkaan, kun mulla on niin ihanaisia ihmisiä ympäri Suomea! Kiitos <3

Ja vielä yks juttu, ihan nopeasti. Tiedättekö sen tuoksun, mikä hotellihuoneissa leijailee kun sinne astuu ensimmäistä kertaa? Tai miltä tuntuu kävellä hotelliaamiaiselle, kun puheensorina ja aterimien kilinä kaikuu ympärillä? Kuinka ihana onkaan ottaa kengät jalasta pitkän päivän jälkeen, ja rojahtaa sängylle? Kun saa kävellä kaupungilla äidin kanssa, shoppailla ja ihmetellä museoita ja taidegallerioita? Kuinka illalla, auringon laskettua, voi suihkun jälkeen kävellä käsi kädessä pitkin ravintoloiden reunustamia katuja ja valita illan ruokapaikkaa? Kuinka käperrytään paksun peiton alle, puhtaiden liinavaatteiden väliin ja katellaan telkkarista satelliittikanavia hetken aikaa ennen nukahtamista? Kuinka minibaarissa on limsatölkkejä ja suolapähkinöitä jotka maksaa omaisuuden? Käyttää shampoota pienenpienistä muovipulloista ja piirtää huurtuneeseen, seinänkokoiseen peiliin suihkun jäljiltä? Kietoutua valkoiseen, pehmeään pyyhkeeseen, istua parvekkeella ja puhua kaikesta? Manikyyri auringon laskussa, liikenteen äänet kadulta ja hymyilevä vastaanottovirkailija. Kaupungin kartta ja julkiset liikennevälineet, painavat kauppakassit ja lounas katukahvilasta.

Alle kolme kuukautta ni äiti on täällä.

100 Jäljellä!

Kääk, mihin tää aika nyt ihan oikeesti katoaa.

ENÄÄ SATA PÄIVÄÄ ENNEN KU ÄITI LENTÄÄ TÄNNE.

Musta tuntuu ihan epätodelliselta. Justhan mä vasta merkkasin mun kalenteriin jäljellä olevat päivät. Se oli ennen perheen vaihtoa, kun mulla oli hurjan kova ikävä. Ja niitä päiviä oli yli kolmesataa, ja se hirveän iso määrä ikävää melkein tukahdutti mut. Itkin varmaan koko vuoden itkut siinä niiden parin kuukauden aikana, että nyt voisin sit olla onnellinen. Ehkä se on niin, et pitää olla jotain kamalaa et osais sit pitää arvossaan niitä ihania hetkiä.

Eilen isoveli tilas multa Swiss rollin aka. kääretortun, ja kun isä pyyteli jotain suomalaista aattelin tehdä pannaria sunnuntaina, kun 40 hour famine loppuu. Mut rupesin miettimään, et mitä me oikeesti edes leivotaan koto-Suomessa? Korvapuusteja joo, mut mitä muuta? Ku täällä on vaikka mitä kaikkea, ANZAC-biscuitsit on varmaan ne legendaarisimmat. Mut sit kaikki Pavlovat ja Browniesit ja Slicet ja Crumbled. Mitä me leivotaan Suomessa?

Mulle ei oikeestaan kuulu muuta ku tylsää just nyt, on perjantai ja valokuvausta. Mua ei nyt oikeen jaksa kiinnostaa ja meillä kun on vielä sijainen ja aikaa tälle assignmentille on neljä viikkoa. Kateltiin enkun tunnilla Mirenin kanssa ihan tylsyyttämme lentoja Ebookersilta, Helssinkiin pääsis huomenna iltapäivästä yhellä välilaskulla, kokonaisaika jäi jopa alle vuorokauteen. Hassua, kun jotenki on niin kaukana mut kuitenkin niin lähellä kotia, mut sit täälläkin on koti johon mennä aina (raskaan tai vähän vähemmän raskaan) päivän jälkeen.

Mulla ei edes oikeen ollu mitään asiaa, on vaan niin et kaikki on hyvin. Sain eilen Etlareita ja hapankorppuja kotoota, paketoin siskon tekemiä Brownieseja hyväntekeväisyyteen ja kuuntelin sateen rummutusta peltikatolla.

Muthei, kolme viikkoa laskettelemaan, leipomislauantai epsanjalaisen Mirenin kanssa (joka on hyvin pitkälle henkireikä täällä välillä) ja muuta mukavaa. 

xoxo, Maria

ps. laitan kuvia sit kotoota, kun meillä oli vähän ajantappomukavaa Mirenin kanssa enkun tunnilla :--)

Siinä myös tyylikkäitä koulupukuja - Mirenillä pelkkä villapaita ja mä palelin jopa bleiserin kanssa...
Suomesta terkkuja!

Hih <3 Anteeks rakkaat, mut mä nautin niin hirmuisesti kun pääsin kuokkimaan veikan rippijuhliin pallon väärältä puolelta! Meneehän se näinkin, kyl teknologia on ihanaa.

Pilvilinnoja ja pitkä pudotus

Täydellisen turhauttava päätös melkein täydelliselle päivälle. Vitutuskäyrä vaan nousee, taitaa olla aika mennä nukkumaan...

Päivä oli täydellinen: Auringonpaiste, tien päällä isän ja siskon kanssa, suuntana suklaatehdas. Suussasulavaa käsintehtyä suklaata 17 dollarilla (Hei, älkääs nyt - isällä meni 68$ ja Ellylläkin yli kolmekymppiä!) , lounaaks Cheese Kransky leipomosta ja kinderjätskiä jälkkäriks. iPodista pauhaa Young, Wild and Free ja mulle tuli yheksänsivunen kirje isiltä, sen Norjanmatkalta. Melkein ku olisin itekkin ollut mukana, mulla on vaan maailman paras isi.

Syötiin suklaata ja suklaata ja vähän Canellonia ja lisää suklaata. Iltapalaks meillä oli vaihtelun vuoks suklaata, eli mä oon nauttinu täysillä.

Mut. Niinku joku joskus viisaasti sano, että It's a perfect day! Now watch some idiot to screw it up. Näin just kävi, mut tämänkertainen idiootin titteli lankeaa teknologialle. Aivan sama onko MacBook Pro omalla käyttöjärjestelmällä, MacBook koulusta Windows- käyttiksellä vaiko Asuksen läppäri Windows seiskalla. Aivan sama, teknologia on perseestä.

Viekää mut kivikaudelle.

Isin lähettämällä muistitikulla oli vaikka kuinka ihania (näin oletan - joka tapauksessa kuvia kotoota!) kuvia, joita mä en nyt sit saa näkyviin. Tikulla on tavaraa 2.29 Gigatavun verran, mut sit kun avaan tikun ni siellä onkin 0 Kohdetta, 5,72Gt Vapaana.

Miksi.

Muuten kaikki on ihanaa, päätin vaan tänään, että oon karkkilakossa vähintään ens lomaan - mun Queenslandin safariin - asti. Ihan vaan, koska Micaelkin on, ja hostien mielestä mä en pystyis olemaan ilman suklaata viikkoakaan. Perinteiseen tapaan, ai en vai? Ja varmana pystyn! :---D Perus. Eli Auttakaa mua älkääkä lähettäkö kiltit karkkeja enää :D Jos tulee pakottava tarve lähettää jotain ni kirjottakaa kilometrikirje ja laittakaa vaikka Jenkkiä mukaan.

Vähän kuvia teille, mitä on otettu perheen kameralla - plus pari kuvaa suklaatehtaan myymäläpuolelta.

Eka yö svagissa selvitty.

Siistiä tää lentäminen! Tyylikin kohillaan :----D!

Normipäivä - taino ilta.

Hehe, minä se nuor... toiseks vanhin! Ja mun puoliväli-kakun nauttimista edeltävä sadasosasekunti.

Suklaatasuklaatasuklaata!

... Itkupotkuraivarit myöhemmin isi soitti (mut it-tuki maailman toiselta puolelta ei oikeen toiminu - varsinkaan kun isi puhu ruotsia, se suoritti manööverit suomenkielisellä koneella ja mulla kone ja aivot pyörii englanniks. Fuck kakskielisyys, kielimuuri ja koko kielikylpy. Taino ei.) ,sisko ja äiti yritti ja mä melkein heitin omat läppärit seinään ja potkin pöytäkoneen tuusannuuskaks, ja löydettiin vaan kuvia joita mä oon lähettäny tikulla menemään. Ja joitain dokumentteja myös (joita toivon ettei kotiväki oo löytäny... :D) mutten tietenkään sitä mitä ehin. Miks just teknologia on niin turhauttavaa, ja sit se kuitenkin menee rikki kun sitä yrittää ojentaa?! (Mä haluun joko täydellisen toimivaa teknologiaa tai vähintään iskun (tai mun tapauksessa pommin) kestävää kotelointia.)

Fuck this, ja hyvää yötä. Kyl vaihtarina on rankkaa. Päätettiin viedä tikku IT-guruille koulussa (meijän koulu on niin high-tech et meillä on neljä IT-teknikkoa täyspäiväsesti töissä!!!) loman jälkeen ja unohtaa koko turhake loppulomaa pilaamasta.

Mut maailma pyörii radallaan, se vähät välittää... Hyvät yöt.

FIVE MONTHS!

Anteeks kun musta ei oo kuulunut mitään ihan liian pitkään aikaan! Koeviikon jälkeen alko uus lukukausi, saatiin uudet lukkarit ja mulla ihan kiva juu. Kokeista sen verran, että matikasta luokan paras, enkusta bee ja liikasta bee. Enää kolme päivää koulua ja sit kahen viikon ja yhen päivän talviloma.

Tästä tulee aivan sekava kun yritän kaiken oksentaa kerralla tänne, mut koitan muistella et mitä mul on tapahtunu. No paljonhan täällä, ollaan oltu koulussa ja kotona, syöty hyvin ja ei-niin-hyvin ja nukuttu paljon ja vähän vähemmän.

Nyt paisto vihdoin aurinko vähän aikaa ja oon vähän pirteemmällä päällä ollu koko päivän. Nyt toki sade rummuttaa katolle ja istun täällä takan edessä, mut ei siitä sen enempää. Pidin tänää esitelmän Suomesta Year Level Meetingissä about sadalleviidellekymmenelle kanssaopiskelijalle, yök. Mut olihan ainakin niillä kivaa, kun kerroin eukonkannosta ja joulupukista. Joo.

Tänne tulee aina välillä ihania kirjeitä kaikilta ihanilta, tänään kyllä kruunas päivän Liisan ja Lauran huippupaketti ja kilometrikirje. Nää nauraa täällä kuinka isi ja äiti laittaa kotoota paketteja - suklaata perheelle ja sanomalehtiä mulle :----D Kyllähän mäkin niitä suklaita syön, mut sanomalehdet on vaan ihania. Onko mitään parempaa kuin syödä aamupalaa Etlarin ääressä? Ei.

Parinmoista kuvaa viikonvarsilta, en oikeen tiedä mitä mä tänne nyt oikeen postaisin.

Legendaariset TimTamit - näillä eväillä viikonlopusta ei voi tulla muuta ku hyvä!

Tässä Vegemite - ja maapähkinävoi vaan sen takia, koska Vegemitepurkki näytti niin yksinäiseltä :D Ja Nutella oli loppu.

Ellyn maailman parhaan Browniet - resepti välitetään kyllä kotona äitille ja Brownie-perinnettä jatketaan Suomessa takuuvarmasti!

Sit vielä ikäväkuvia - Tästäkin on jo yli vuos. Koulunlopettajaispiknikki Lauran kanssa. Mitä turhia niistä glamoureista, kun mulla on Laura! <3

Tästä vähän vähemmän ku vuosi - viimenen kerta ennen lähtöä. Liisaonihana <3

Liisan kanssa tutustuttiin yli kaks vuotta sit mun ekalla kielikurssilla Maltalla ja kyläilty toistemme luona aina välillä. Kielikurssit on ihania! 

Tosi pelottavaa huomata, kuinka aika lentää. Toisaalta ihanaa, toinen puolikas menee vielä nopeemmin ja kohta mä jo pääsen unohtamaan ajan äitin kanssa, hyppäämään oman ihanan isin suureen syliin, olla Micaelin härnättävänä ja paijailla koiria. Käyttää omalta kodilta tuoksuvia vaatteita, kävellä sisällä sukkajalassa ja syödä terveellistä, ravitsevaa ja isin tekemää ruokaa.

Mutta. Sit se toinen puoli. Mitä mä sit teen, kun en pääse enää koulubussilla kotiin? Kun ei ole enää kahta lounastaukoa (miten selviän enää? :D), koulupukua tai TimTameja? Kuinka mä voin jättää nää ihmiset tänne?! Aika menee liian nopeasti, haluun vaan viettää vielä paljon aikaa näiden kanssa! Onneks mulla on vielä viis kuukautta ja neljä päivää aikaa. Onhan sitä aikaa vielä vaikka muille jakaa. Onhan?

Mieti hetken, miten pitkä aika jouluun on. Ikuisuus, eikö? Mut sitten, mieti taaksepäin. Puolisen vuotta, joulukuun ja tammikuun vaihteeseen. Mitä teit jouluna, tai kuinka uusivuosi otettiin vastaan? Tapahtuiko tammikuussa jotain, jonka muistat erityisen hyvin? Kuinka vähän aikaa siitä onkaan! Jopa joululoman alku, mulla puurojuhla, teillä ehkä joku muu. Joulujuhla. Kevätlukukauden alku. Siitä ei oo edes kauaa. Kuinka aika lentääkään! Niimpä. 


Tasan viis kuukautta sitten, tammikuun kahdentenakymmenentenä kuudentena päivänä, näin Australian ekaa kertaa. Olin onneni kukkukoilla, ja sit yht'äkkiä melkein itkin järkytystäni. Oon toisella puolella maailmaa, ihan yksin. En tuntenu ketään, ja ne ihanat ihmiset, kohtalontoverit, oli viety aivan liian kauas. Ne ihmiset, jotka oli kaikkein lähimpänä Suomalaisuutta, kotia, kavereita. Ne, jotka olin tuntenu jo vähän yli kaks päivää, joihin ehin tottua ja tykästyä, lens ympäri Australiaa. Mun piti yht'äkkiä hymyillä ja puhua englantia.

Ekat viikot - suurinpiirtein puoltoista kuukautta - meni ihan hurmiossa. Olin Australiassa, aurinko paisto ja oli lämmintä. Ehdin jo melkein tylsistyä ennen koulun alkua, mut sit tutustuin ihaniin ihmisiin koulussa ja arki alko rullaamaan. Edelleenki, oli aurinkoista. Nauroin. Pikkuhiljaa, kuitenkin, totuin. Aloin nähä huonoja puolia, tai en vaan enää häikäistynyt niistä hyvistä puolista. Koulua rakastin, mutta kotona olin onneton. Itkin itteni uneen ja näin unta isistä ja äitistä. Näin unta ihan tavallisista koulupäivistä kaamoksessa, lumisateesta ja leffailloista. Heräsin kesken unien suolaiset kyyneleet pitkin poskia. Kirosin, että miksi, miksi, tulin tänne. Haluun vaan pois. Eikö tää alamäki vois jo loppua? Millon se tottuminen alkaa, millon pääsen takaisin aallonharjalle?

Viikot tuli ja meni ja mä en enää osannu olla onnellinen. Koulussa melkein nauroin, olin onnellinen. Sit kaikki muuttu. Tunnelin päähän sytytettiin valo, soitin STS:lle. Pärjäsin ekan jakson loppuun, vietin viikonlopun Kangaroo Islandilla muiden vaihtareitten kanssa ja lensin Melbourneen. Nauroin, söin, puhuin Suomea ja näin ihan hurjan paljon kaikkea. Kaikkein tärkeinpänä, sain pari tusinaa sukulaista lisää. Niistä ihmisistä tuli tosi tärkeitä, ja mä jo ihan unohdin kuinka surullinen mä olin. Unohdin, miten kamalaa on valvoa ja kaivata kouluun. Nukahin helposti, opin nauramaan uudestaan. Olin niin onnellinen, että melkein lauloin.

Lomat loppu, mutta mä olin silti onnellinen. Paluumatkalla Amerikkalainen yliopistovaihtari sano mua rohkeeks. Tajusin, että ehkä mä vähän olenkin. Pakkohan mun on olla. Tai sit se on vaan kovapäisyyttä. Tyhmyyttä ja liian paljon spontaaniutta. Vai olisko se... Kerroin sille Sisusta.


Arki alko rullaamaan uudessa perheessä. Etin kotia kolme kuukautta, ja vihdoin löysin sen. Pääsin aallonharjalle. Huipulle, josta voi katsoa alaspäin. Katsoa sitä kivikkoista polkua, jonka kipusin. Miettiä, kuinka paljon oikein kasvoin. Tasaisempi tie odotti edessä, ainakin hetkeksi. Puolen välin tietämillä ajatukset alko ravaamaan vähän rivakammin ja huoli kasvoi. Koti oli luvattu kymmeneksi viikoksi, jäljellä viikkoja oli kuitenkin paljon enemmän. Mitä jos mä joudun takaisin ekaan paikkaan? 


Kaikki perheenjäsenet kuitenkin halus mun jäävän tänne. Hymyilin niin, etten ikinä unohda. Nauroin ilman mitään syytä. Mulla oli koti kaukana kotoota. Talvi tuli ja sade alkoi. Maailman kuivimman mantereen kuivimmassa osassa sataa hurjasti. Mutta nyt, kun istun koulubussissa ja sade hakkaa ikkunoihin, mua hymyilyttää. Edessä on ilta kotona, ihanien ihmisten ympärillä. Hyvää ruokaa, lämmin takka ja elämän ääniä. Hyvän yön halaus ja pehmeä sänky.

Isot pahoitteluni kilometripostauksesta. Tunteja kului pari enemmän kuin oli tarkoitus, takkatuli sammui ja sytytettiin uudestaan. Syötiin illallista ja tehtiin jälkiruokaakin. Läksyille ei tänä iltana olla uhrattu ajatustakaan. Nyt hampaiden pesulle ja nukkumaan, olette kaikki hurja paljon ajatuksissa. Hassua, vaikkette sitä välttämättä tajuakkaan. Ootte kaikki seikkaillu mun unissa, mutta enää en herää posket märkinä. Nyt herään koputukseen aamulla, että jaksaisitko kouluun nousta. Jos vastaan että en, niin kummasti silti joku hassu voima vetää ylös. Uniin sotkeutuu montaa kieltä ja kulttuuria. Enää en edes tiedä missä mantereella mennään. Australialainen jalkapallo ja mökkipiha menee sekaisin. Suomea puhuvat opettajat eksyy Australialaiseen kouluun ja Australialaiset oppilaat ilmestyy Nastopoliin.

Pelaan futista aussisäännöillä suomessa takapihalla mun kaikkien sisarusten kanssa. Voitettiin aussisukulaiset isin kuuden pisteen potkulla, eikä isoveljellä ollut mitään mahdollisuuksia.

There's a moment when we all, have to choose to fly or fall

Here's yours.


What are you waiting for? What are you waiting for?
It burns, it breaks it won't give when it takes
It's not fair, it's not always right. 
~~You get by, you survive.
But are you alive, are you really alive?


Alle puol vuotta jäljellä. Mua jo pelottaa kun tolla ajalla ei oo mitään kontrollia. Joku viisas mies joskus laulo, kuinka Aika on niin julma, se matelee, juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa. ~~ Olen pieni ihminen enkä sille mitään voi, parhaat hetket juoksee nopeaan. Maailma kulkee radallaan, se vähät välittää, mutta eikö voitais hidastaa? Emmä haluais aikaa pysäyttää. Mut toisaalta haluaisin. Äh, emmä tiedä!

Antaisin melkein mitä vaan kesäisestä viikonlopusta mökillä. Ihan kaikkein normaalimmasta viikonlopusta ikinä, sellasesta mikä oli tylsin ikinä pienempänä. Uimista, saunomista, uusiaperunoita, aurinkoa, myöhään valvomisia, lehdenhakureissuja, usvaa tyynen järven päällä, välipalaa mummon ja ukin kanssa, jäätelöä Mäntyharju hoodseilla ja mun oma perhe. 

Mut sit en halua tulla täältä kotiin ja jättää näitä tänne. Nyt oon ehkä onnellisin ikinä siitä, etten oo täällä viittä kuukautta. Kotiinpaluuseen on vielä aikaa, toisaalta ihan liian kauan ja toisaalta onneks en oo vielä puolessa välissä.

Nyt kun puoliväli vääjäämättä lähestyy, voisin kertoa teille kaikkia kommelluksia mitä oon täällä saanut toteuttaa. Vaihtarina olo todellakin on nolouksia täynnä, alotetaan tästä päivästä.

• Mun pitäis tälläkin hetkellä olla tekemässä matikan koetta, mutta etsittyäni koko koulun en löytäny mun opettajaa. Hups. 
• Rouvat SSO:ssa (Student Service Office, paikka jossa ne tietää kaiken ja auttaa kun oon eksyny yms.) tuntee mut nimeltä ja kun astelen sisään ne huikkaa jo kaukaa terveiset ja kyselee, että kuinka voisin auttaa tänään? 
• Alkuun oli tosi hankala oppia nimet, ja kaikki tervehti mua nimellä ni mä vaan hymyilin ja toistelin Hellota ja yritin näyttää fiksulta.
• Täällä noi nettirajoitukset opittiin kantapään kautta. Käytin mun koko kuukauden nettilataukset puolessatoista viikossa. Hups.
• Aussiaksentti tuotti alussa ongelmia, ni kun nää puhu mulle ni olin vaa et Oh yeah ja hymyilin nätisti. Sit kun ne katto oudosti tarpeeks pitkään ni tajusin, että se oli kysymys.
• Opin, että Hoodie lausutaan yhdellä o:lla ja Exams kahdella a:lla. Missä on logiikka tähän?! Nyt joka tapauksessa kaikki venyttää o:ta ja tunkee Hoodieta joka paikkaan. Oh, are you warm in your hooooooooodie?
• Ekoina päivinä olin niin eksyksissä täällä koulussa ja olin kyselemässä ohjeita ihan jokaiselta vastaantulijalta. Eipähän hävetä enää ikinä kysyä tietä yhtään mihinkään, sitä on tullu harjoteltua!
• Kiltistä pitää ratkoa ompeleita helmasta ennen ensimmäistä käyttökertaa, mut ei kukaan kertonu mulle! Meinattiin siis myöhästyä koulusta, kun äiti täällä huomas ongelman ja ratko ompeleet ennen kouluunlähtöä. En onneks ehtiny kouluun asti...
• Kenguru-, koala- ja jopa pelikaanihyökkäykset, kaikki koettu ja karkuun juostu.
• Koska ratti on autoissa väärällä puolella, useestikin suuntasin kuskin paikalle pelkääjän sijaan. Just opening the door for you...

Tässä nyt jotain mitä muistan näin äkkiä, eiköhän näitä muistu mieleen vielä paaaaaaljon lisää...

Näitä mietteitä korvien välistä.

Tiedossa turha kilometripostaus, jos pystytte miettimään yhtään mitään muuta tekemistä ni älkää vaivautuko. Ja omalla vastuulla sit, ajantuhlausvaroitus. Ja edellinen postaus on sit viikonlopun tapahtumista, lukekaa se ensin. Sit tulkaa uudestaan miettimään, että kannattaako. Oikeesti siis.

Nukahin eilen kuunnellen Radio Novaa ja käytin loput netticreditistä puhelimesta… Kesä ja kärpäset tulee, valiojäätelön siniset kioskit ilmestyy torinlaidoille, hyttyset inisee korvan juuressa, kaikkialla on vihreetä, taivas on sininen ja järvivesi lämmintä. Aurinko nousee aikaisin ja laskee myöhään. Monen tunnin puusauna ja vilvoittelu-uinti aina välillä. Savu saunan piipusta ja kukkia joka puolella. Puucee. Kaasun tuoksu grillatessa kesäherkkuja. Muurinpohjaletut mansikkahillolla ja vaniljajäätelöllä. Salaattia ja paljon hedelmiä. Myöhään valvomisia ja heräämisiä auringonsäteisiin. Koko päivän hassuttelua trampalla, itse tehtyä mehujäätä joka sulaa sormille ja riippumatto. Vesisotaa ja koko yön ulkona hillumista. Naururypyt silmäkulmissa ja rakkaimpien kasvot. Seikkailut kavereiden kanssa tuntemattomissa kaupungeissa tai ennen löytymättömillä poluilla. Hurjasti uusia tuttavuuksia ympäri Suomea ja koko maailmaa ja lupaukset jälleennäkemisistä. Vanhan ystävän näkemistä pitkästä aikaa ja puheripuli. Kaipaus. Naurua niin paljon, että vatsaan sattuu ja silmät vuotavat. Lintujen laulua ja hyönteisten pörräämistä. Heinäsirkkojen siritys korkeassa ruohikossa. Auringonsäteiden tanssia laineilla, hulmuavissa hiuksissa ja vastaantulevien silmissä pilkettä. Hymy tuntemattomalta. Souturetki vailla määränpäätä, tuuliajo keskellä järveä ja ystävän kanssa puhuminen ihan kaikesta. Pitkät ajomatkat perheen kanssa ja radio Nova tien päällä.

Tuli jotenkin nostalginen fiilis, ihan muistin kuinka ajeltiin motaria numero neljä mökille päin ja tekstareita saa lähettää numeroon 17275 kuuluu radiosta. Jotenki haluaisin olla nauttimassa kesästä, mut sit ei siinä takkatulessakaan oo mitään vikaa… Mut nyt oon kyllä seitsemäntoistakesänen kaks vuotta putkeen. Täähän on melkein ku tukkisi tiimalasista valuvan hiekan juoksun hetkeksi, hyppäis vaan pois ja seuraisi vierestä kuinka kaikkien muiden elämä ja arki rullaa eteenpäin. Samalla toisen tiimalasin hiekka valuu, eikä siellä ole yhtään niin paljon hiekkaa kuin siinä tukitussa. Eikä sitä voi pysäyttää yhtään millään. Toisen tiimalasin hiekka valuu yhtä kovaa kuin mitä näitä Study-tunteja, päiviä ja viikonloppuja hurisee ohi ihan huomaamatta. Joku dubbaa jo mun ajatukset ja unet englanniksi ja tää on ihan normaalia. Kaikki on jo ihan normaalia. Toisaalta kaikki on ihan ylösalaisin ja hassusti.

Vaihtovuosi oli isoin päähänpisto ikinä, kaikkein peruuttamattomin spontaani seikkailuun heittäytyminen. Mut uskon, etten tuu katumaan. Kaikki ne vaiheet, mistä valmistautumisessa iäisyyksiä sitten puhuttiin, on koettu. Paitsi tietenkin se kotiinpaluu. Se uskomaton fiilis, että on oikeesti täällä. Vuoristorata. Se, kuinka kaikki asettuu aloilleen ja arki rupee rullaamaan. Mitä mä oon oikein tehnyt- fiilis. Kamala koti-ikävä, niin kova, että olisin vaan voinut varata lentolipun kotiin. Ajattelin, että miksei. Ei kukaan vois mua estää, eihän kukaan edes huomais ennen kuin olis liian myöhästä. Ja sitä paitsi aina mä voisin mennä kotiin. Päivä kerrallaan -elämää ja maanantaiden palvomista. Tosi onneton fiilis ja perheenvaihto. Helpotus. Tunne, että vihdoin. Tunne, kuinka kaikki loksahti jotenkin kohdilleen, löyty se ihmeellinen paikka josta kaikki entiset vaihtarit puhuu. Se paljon puhuttu koti toisella puolella maailmaa. Ne ihmiset joiden ansiosta oon vielä täällä. Ne, joiden ansiosta en sit kuitenkaan juossut lentokentälle ja lentänyt vaikka sit jäniksenä kotiin. Ne, joiden takia mua jo pelottaa kotiinlähtö ja joille voin puhuu. Ne jotka tuntuu ymmärtävän mua, jotka auttaa ja kysyy, että onhan kaikki varmasti hyvin.

Mut sit se kolikon kääntöpuoli. Mulla on ikävä, joka päivä, koko ajan. Ihan kaikkia. Sen kanssa oppii jännästi elämään. Niitä rakkaita kantaa mukana ja ajattelee aina välillä, ja huomaa kuinka paljon niitä rakastaa. Ja myös sen, kuinka paljon ne kaikkein rakkaimmat on ollut valmiita uhraamaan mun vuoks ja kuinka ne on tehnyt jo niin paljon ihan pyyteettömästi. Kuinka ne aina on ajatellu mun parasta, vaikka oon ollu välillä ihan kamala. Kuinka en oo osannu kattoo omaa nokkaani pidemmälle. Ja silti ne on aina ollu siinä, ihan vieressä. Välillä on ollu vaikeempaa, mut silti, ei oo tarvinnut sanoa puolta sanaakaan ennen kuin kaikki on ollut jo vähän paremmin ja vieressä joku, joka kurottaa ottamaan kädestä kiinni tai avaa sylin rankan päivän jälkeen.

Täällä on kaikki hassusti, jotenkin ylösalaisin. Siihenkin tottuu, eikä loppujen lopuksi edes huomaa. Mutta voi sitä riemun määrää kun saa kääntää päätä ensin vasemmalle ja sit vasta oikealle kun ylittää tietä. Kun kesäkuu on oikeesti kesän ensimmäinen kuukausi. Kun saa halata äitiä ihan niin usein kuin haluaa, ei vaan lähettää lentosuukkoja kerran kahdessa viikossa. Kun leipäosastolta löytyy montaa erilaista ruisleipää ensisilmäyksellä, eikä ruisjauhoa tarttee metsästää kissojen ja koirien kanssa. Kun kouluun saa tulla lökäreissä ja hiihdellä villasukissa. Kun keittiön lattia on lämmin aamulla ja iho ei mee kananlihalle heti kun siirtyy yli viis metriä kauemmaksi takkatulen edestä. Kun kylpyhuoneessa ei tarttee ensin seistä kymmenen minuuttia lämpölampun alla ennen ku uskaltaa laittaa tuulettimen (tai mikä sen hurjan laitteen nimi ikinä onkin mikä imee kaiken lämpösen ilman kosteuden mukana) päälle. Kun pistorasioissa on enää kaksi tappia kolmen sijaan eikä pistorasioita tarttee laittaa päälle ennen kun niistä tulee virtaa. Kun koulussa ei käytetä enää MacBookeja kaksneljäseittemän vaan ihan normaalia kynää ja paperia. Kun nettiä saa käyttää niin paljon kun lystää ilman mitään bittirajoituksia. Kun puissa on neulaset ja palmupuiden varjoon päästäkseen pitää lentää pari tuntia. Kun tienvarressa on hirvivaara-kylttejä eikä kenguruja. Kun ihmiset nähdessään vaan hymyilee hillitysti eikä mistään kuulu G’Day Mate! Sit kun on kaks puudelia labradorinnoutajien sijaan. Kun lounaaksi saa herkullista, ravitsevaa, lämmintä ja terveellistä ruokaa kelakorttia vilauttamalla, kun lounaan saa syödä sisällä pöydän ääressä eikä aamulla tarvii vaivata päätään miettiessään päivän aterioita.

Anteeks, tuli ajatusten tulva ja ne oli pakko saada pois korvien välistä vaivaamasta. Kiva kun vaivauduitte, sori kun tuhlasin aikaanne. Ootte rakkaita.