ADL-COL

Tässä vähän fiiliksiä viikonlopulta - käytiin kattomassa futismatsi Adelaide Crows vs. Collingwood Youth Groupin kanssa, mukaan lukien Elly ja Emily. Loppuunmyydyllä 50 000 ihmisen vetoisella stadionilla (joista 99% oli Crowsien tukijoita, me mukaan luettuna) tunnelma oli aikamoinen! Hyvää seuraa, uskomaton tunnelma, paljon TimTameja ja myöhäinen kotiinpaluu, mitäs sitä muutakaan tarttee.

Sunnuntaista asti oon sit ollu parantelemassa itteäni, syöny kaurapuuroa ja juonu vettä, kattonu nyyhkyleffoja ja nukkunu. Vihdoin tuntuu paremmalta, huomenna pääsen jo kouluun. Isä on ollu kotona mun kanssa ja tuputtanu ruokaa. Sunnuntaina skypettelin kotia, kuin ihana olikaan nähdä kahen viikon jälkeen!

Tomin synttäripaketti tuli muuten maanantaina (eihän se ollu ku neljä viikkoa myöhässä...) ja siellä oli Etlareita piristämässä mua, nää kattoo ihan ihmeissään kuinka joku voi innostua niin paljon sanomalehdistä :----D Plus isin kirje, pappa är bäst <3

Tän päivän oonki sit kuluttanu syöden kaurapuuroa, köksän tutkielman, matikan folion ja liikan Issues Analysis -jutskan parissa selaillen sukekavereiden vastauksia mun tutkimukseen :D 

Kurpitsa-bataattisosekeitto ja ite tehtyjä ruisleipiä takkatulen edessä, onko olemassa parempaa tapaa viettää sateista keskiviikkoiltaa?

Minä mun paksussa talvitakissa ja villapaidassa, mikä meni vikaan?

GOAAAAAAAAAAAAL!

PS. Crows hävis hurjasta kannustuksesta huolimatta :( Pikkuserkku Matthew väittää et mulla olis muka huono onni, mitennii kolme futispeliä kattonu ja aina se joukkue jota oon ollu kannustamassa on hävinny? Ehkä Matt onki oikeessa... Taidan pysyä ihan vaan jääkiekossa.

Lämpöisiä terveisiä...

Ihan vaan teidän iloksenne muistutan teille kuinka ihana ilma siellä on. Kyllä, siis siellä kotona. Facen kun avaa ni saa samalla säätiedot, ihan sama kenen blogia lukee niin saa nähdä kuvia auringonpaisteesta ja shortsikeleistä. Ei siis haittaa, kertokaa ihmeessä. Mä fiilistelen täällä teidän kanssa.

Mietin vaan, kuinka jännä tuo sää on. Kun siitä on ihan pakko mainita jos se on ihana, samoin kun jos se on ihan kamala. Vaikka keneltäkään ei varmasti jää huomaamatta jos taivaalta sataa kaatamalla. Niinku vaikka tänään. Tai eilen. Tai huomenna. :D Aamutunnit oltiin liikkatunnilla, jep ulkona. Jousiammuntaa. Tosi kivaa (enkä mä missannu maalitaulua kertaakaan!) ja samalla saatiin puolentoistatunnin jääkylmä suihku. Vaakasuoraan. Siinä vaiheessa kun oli bleiseri, villapaita, kiltti, kravatti, kauluspaita, pitkähihanen aluspaita, sukkikset, sukat niiden alla, kengät, hiukset ja siis ihan koko tyttö alusvaatteita myöten läpimärkä, kävi mielessä et miks ihmeessä oon täällä. Lämpötila on jossain kaheksan kieppeillä ja vettä tulee kolmatta vuorokautta kaatamalla. Ja minkä h*lvetin takia meillä pitää olla nää koulupuvut, kotona on vedenpitävä takki ja lämpösiä huppareita mut ei, kun kravatti kaulaan ja ylänappi kiinni, korut ja meikki pois ja kärsikää.

Nyt olis hyvä bisnestilaisuus, chance saada jalkaa oven väliin. Eli huomio huomio, lämmityslaitteita (tässä vaiheessa ei mitään väliä minkälaisia) myyviä yrityksiä kaipaillaan! Nää ei oo kyllä ikinä kuullu eristyksestä, keskuslämmityksestä tai edes ovien ja ikkunien kiinni laittamisesta lattialämmityksestä puhumattakaan. Plus koska nää luokat on jokainen omassa rakennuksessaan pitää tuntien jälkeen mennä tuonne sateeseen ja kastua uudestaan. Sekä joka kerta kun tarttee jotain kaapista, tauoilla (jolloin pitää värjötellä ulkona) tai jos täytyy vaikka pistäytyä naistenhuoneessa (jossa on varmaan koulun lämpimin paikka käsienkuivauslaitteen alla) pitää parkourata lätäköiden välistä mutaa ja katolta tippuvaa vettä väistellen. Koulumatka, tuo vähintään nelkyt minuuttia, enintään tuntikakskyt kestävä matka about viidenkymmenen kilometrin päähän kuulostaa hyvältä ajalta rauhottua ja lämmetä bussissa, ehkä laittaa silmät kiinni ennen läksyjä tai rentoutua kuunnellen musiikkia tai lukien jos ei oo puheripulituulella. Niinhän sitä luulis. Jos meillä on tuuria ja saadaan uus bussi, ni sit se onki melkein tollasta! Mut vaan jos. Kun meillä on vanha bussi, kukaan ei halua istua ikkunan vieressä, koska tiivisteistä sataa sisään. Eikä oikeestaan käytävän vieressäkään, koska kattoluukut vuotaa. Ni se on oikeestaan pyörillä liikkuva sukellusvene, jossa vettä on varmaan enemmän sisä- kuin ulkopuolella. :D Maantielaivaksihan niitä sanotaan, eikö?

Sitä vaan, että mitä mä oikeen ajattelin kun lähin tänne koko kesäks?! :---D Ei siinä muuta, mut olis kiva moikata tota aurinkoo taas vaihteeks! Ei täällä kyllä kuulemma koko talvea tällästä oo (tähdennän nyt vielä et nyt ei oo edes kunnon talvi vielä, vaan vasta syksy), nyt vaan sataa ja tuulee ja on kylmä niin kauan kun säätiedot näyttää. Ei mulla oo oikeestaan edes ikävä, tuo sää on vaan pikkuisen kurja. Ja kunhan tapan aikaa... ja kehotan kaikkia auringon näkeviä heiluttamaan terveisiä ja nauttimaan kesästä! Samalla kun uin täällä mietin kuinka hyvä idea olis ollu tulla tänne viideks kuukaudeks, nauttia ja päästä sisälle aussikulttuuriin ja tulla sopivasti kuumimpaan kesään kotiin. Onnitteluni Iisa hyvästä päätöksestä! Tosin luulen, että tää on yks kylmimmistä paikoista täällä, lukuun ottamatta Tasmaniaa (jossa säätiedotusten mukaan on tosin lämpösempää kuin täällä) ja Victoriaa... Yks vaihtari, Ville, pääty Canberran lähelle, jossa säätiedotusten mukaan olis pakkasasteita yöllä. Poor him!

Mut hyvää loppuviikkoa, mä jään nauttimaan ussantunnista ja sit bussimatkasta kotiin, jossa en aijo liikkua metriä kauemmaksi takkatulesta (sattumalta oon ainoo perheestä jota palelee.... Joo älkää muistuttako, oon Suomesta ja mua palelee.) ennen iltakymmentä, jolloin sujahan hampaidenpesun kautta suoraan vällyjen (paksu peitto ja kolme, kyllä, kolme vilttiä) väliin. Lauantaina olis suunnitelmissa Footy, eli aussifutismatsi Adelaidessa! Yay!!! Ja sunnuntaina Skype kotiin, on siitä jo kaks viikkoa kun näin rakkaat viimeks...

PS. Onnea Micaelille, rakas pikkuveli on jo päätä pidempi ja täyttää viistoista tänään! ... Plus kunnialla mopokorttiteoriakokeesta läpi, oon niin ylpee susta!

Näitä mietteitä korvien välistä.

Tiedossa turha kilometripostaus, jos pystytte miettimään yhtään mitään muuta tekemistä ni älkää vaivautuko. Ja omalla vastuulla sit, ajantuhlausvaroitus. Ja edellinen postaus on sit viikonlopun tapahtumista, lukekaa se ensin. Sit tulkaa uudestaan miettimään, että kannattaako. Oikeesti siis.

Nukahin eilen kuunnellen Radio Novaa ja käytin loput netticreditistä puhelimesta… Kesä ja kärpäset tulee, valiojäätelön siniset kioskit ilmestyy torinlaidoille, hyttyset inisee korvan juuressa, kaikkialla on vihreetä, taivas on sininen ja järvivesi lämmintä. Aurinko nousee aikaisin ja laskee myöhään. Monen tunnin puusauna ja vilvoittelu-uinti aina välillä. Savu saunan piipusta ja kukkia joka puolella. Puucee. Kaasun tuoksu grillatessa kesäherkkuja. Muurinpohjaletut mansikkahillolla ja vaniljajäätelöllä. Salaattia ja paljon hedelmiä. Myöhään valvomisia ja heräämisiä auringonsäteisiin. Koko päivän hassuttelua trampalla, itse tehtyä mehujäätä joka sulaa sormille ja riippumatto. Vesisotaa ja koko yön ulkona hillumista. Naururypyt silmäkulmissa ja rakkaimpien kasvot. Seikkailut kavereiden kanssa tuntemattomissa kaupungeissa tai ennen löytymättömillä poluilla. Hurjasti uusia tuttavuuksia ympäri Suomea ja koko maailmaa ja lupaukset jälleennäkemisistä. Vanhan ystävän näkemistä pitkästä aikaa ja puheripuli. Kaipaus. Naurua niin paljon, että vatsaan sattuu ja silmät vuotavat. Lintujen laulua ja hyönteisten pörräämistä. Heinäsirkkojen siritys korkeassa ruohikossa. Auringonsäteiden tanssia laineilla, hulmuavissa hiuksissa ja vastaantulevien silmissä pilkettä. Hymy tuntemattomalta. Souturetki vailla määränpäätä, tuuliajo keskellä järveä ja ystävän kanssa puhuminen ihan kaikesta. Pitkät ajomatkat perheen kanssa ja radio Nova tien päällä.

Tuli jotenkin nostalginen fiilis, ihan muistin kuinka ajeltiin motaria numero neljä mökille päin ja tekstareita saa lähettää numeroon 17275 kuuluu radiosta. Jotenki haluaisin olla nauttimassa kesästä, mut sit ei siinä takkatulessakaan oo mitään vikaa… Mut nyt oon kyllä seitsemäntoistakesänen kaks vuotta putkeen. Täähän on melkein ku tukkisi tiimalasista valuvan hiekan juoksun hetkeksi, hyppäis vaan pois ja seuraisi vierestä kuinka kaikkien muiden elämä ja arki rullaa eteenpäin. Samalla toisen tiimalasin hiekka valuu, eikä siellä ole yhtään niin paljon hiekkaa kuin siinä tukitussa. Eikä sitä voi pysäyttää yhtään millään. Toisen tiimalasin hiekka valuu yhtä kovaa kuin mitä näitä Study-tunteja, päiviä ja viikonloppuja hurisee ohi ihan huomaamatta. Joku dubbaa jo mun ajatukset ja unet englanniksi ja tää on ihan normaalia. Kaikki on jo ihan normaalia. Toisaalta kaikki on ihan ylösalaisin ja hassusti.

Vaihtovuosi oli isoin päähänpisto ikinä, kaikkein peruuttamattomin spontaani seikkailuun heittäytyminen. Mut uskon, etten tuu katumaan. Kaikki ne vaiheet, mistä valmistautumisessa iäisyyksiä sitten puhuttiin, on koettu. Paitsi tietenkin se kotiinpaluu. Se uskomaton fiilis, että on oikeesti täällä. Vuoristorata. Se, kuinka kaikki asettuu aloilleen ja arki rupee rullaamaan. Mitä mä oon oikein tehnyt- fiilis. Kamala koti-ikävä, niin kova, että olisin vaan voinut varata lentolipun kotiin. Ajattelin, että miksei. Ei kukaan vois mua estää, eihän kukaan edes huomais ennen kuin olis liian myöhästä. Ja sitä paitsi aina mä voisin mennä kotiin. Päivä kerrallaan -elämää ja maanantaiden palvomista. Tosi onneton fiilis ja perheenvaihto. Helpotus. Tunne, että vihdoin. Tunne, kuinka kaikki loksahti jotenkin kohdilleen, löyty se ihmeellinen paikka josta kaikki entiset vaihtarit puhuu. Se paljon puhuttu koti toisella puolella maailmaa. Ne ihmiset joiden ansiosta oon vielä täällä. Ne, joiden ansiosta en sit kuitenkaan juossut lentokentälle ja lentänyt vaikka sit jäniksenä kotiin. Ne, joiden takia mua jo pelottaa kotiinlähtö ja joille voin puhuu. Ne jotka tuntuu ymmärtävän mua, jotka auttaa ja kysyy, että onhan kaikki varmasti hyvin.

Mut sit se kolikon kääntöpuoli. Mulla on ikävä, joka päivä, koko ajan. Ihan kaikkia. Sen kanssa oppii jännästi elämään. Niitä rakkaita kantaa mukana ja ajattelee aina välillä, ja huomaa kuinka paljon niitä rakastaa. Ja myös sen, kuinka paljon ne kaikkein rakkaimmat on ollut valmiita uhraamaan mun vuoks ja kuinka ne on tehnyt jo niin paljon ihan pyyteettömästi. Kuinka ne aina on ajatellu mun parasta, vaikka oon ollu välillä ihan kamala. Kuinka en oo osannu kattoo omaa nokkaani pidemmälle. Ja silti ne on aina ollu siinä, ihan vieressä. Välillä on ollu vaikeempaa, mut silti, ei oo tarvinnut sanoa puolta sanaakaan ennen kuin kaikki on ollut jo vähän paremmin ja vieressä joku, joka kurottaa ottamaan kädestä kiinni tai avaa sylin rankan päivän jälkeen.

Täällä on kaikki hassusti, jotenkin ylösalaisin. Siihenkin tottuu, eikä loppujen lopuksi edes huomaa. Mutta voi sitä riemun määrää kun saa kääntää päätä ensin vasemmalle ja sit vasta oikealle kun ylittää tietä. Kun kesäkuu on oikeesti kesän ensimmäinen kuukausi. Kun saa halata äitiä ihan niin usein kuin haluaa, ei vaan lähettää lentosuukkoja kerran kahdessa viikossa. Kun leipäosastolta löytyy montaa erilaista ruisleipää ensisilmäyksellä, eikä ruisjauhoa tarttee metsästää kissojen ja koirien kanssa. Kun kouluun saa tulla lökäreissä ja hiihdellä villasukissa. Kun keittiön lattia on lämmin aamulla ja iho ei mee kananlihalle heti kun siirtyy yli viis metriä kauemmaksi takkatulen edestä. Kun kylpyhuoneessa ei tarttee ensin seistä kymmenen minuuttia lämpölampun alla ennen ku uskaltaa laittaa tuulettimen (tai mikä sen hurjan laitteen nimi ikinä onkin mikä imee kaiken lämpösen ilman kosteuden mukana) päälle. Kun pistorasioissa on enää kaksi tappia kolmen sijaan eikä pistorasioita tarttee laittaa päälle ennen kun niistä tulee virtaa. Kun koulussa ei käytetä enää MacBookeja kaksneljäseittemän vaan ihan normaalia kynää ja paperia. Kun nettiä saa käyttää niin paljon kun lystää ilman mitään bittirajoituksia. Kun puissa on neulaset ja palmupuiden varjoon päästäkseen pitää lentää pari tuntia. Kun tienvarressa on hirvivaara-kylttejä eikä kenguruja. Kun ihmiset nähdessään vaan hymyilee hillitysti eikä mistään kuulu G’Day Mate! Sit kun on kaks puudelia labradorinnoutajien sijaan. Kun lounaaksi saa herkullista, ravitsevaa, lämmintä ja terveellistä ruokaa kelakorttia vilauttamalla, kun lounaan saa syödä sisällä pöydän ääressä eikä aamulla tarvii vaivata päätään miettiessään päivän aterioita.

Anteeks, tuli ajatusten tulva ja ne oli pakko saada pois korvien välistä vaivaamasta. Kiva kun vaivauduitte, sori kun tuhlasin aikaanne. Ootte rakkaita.

Tavallista ja vähän epätavallisempaa arkea

Hyvää maanantaita. Not. Haluun vaan äkkiä perjantain tänne, onko tuttu fiilis? Ei jaksa, mut toisaalta nää fiilikset tarkottaa, että kaikki menee normaalisti. Aikaset herätykset ja nää turhat koulupäivät. Voi tätä turhautumisen määrää, kun ei jaksa tehdä kyllä läksyjäkään eikä oo oikeen muuta tekemistä Study-tunneilla maananain alkajaisiksi. Mut jos vaikka avaisin sanaisen arkkuni ja kertoisin teille mun viikonlopusta…

Tiedän, että tuskin pysytte housuissanne jännityksestä, mut yritän nyt olla pläjäyttämättä kaikkea ihmeellistä kerralla. Kävin lentämässä. Mun viikonlopun maksimaalinen multihuipentuma, lento host-isän veljen kahenistuttavalla DIY-aparaatilla. Kyllä. Ja se oli oikeesti ihan uskomatonta, kaarreltiin matalalla ja näin koko Peninsula-niemimaan. Lennettiin iso ympyrä kotitalon päällä ja isäntäväki oli pihalla heiluttamassa. Kaikki kyllä todellaki tuli laitettua uuteen perspektiiviin! Ja sit kaikkein paras osa – se kun sain ite lentää sitä konetta!!! Tää uncle Kim ensin selitti kuinka kaikki toimii, ja sit kun kokeilin vähän aikaa yhessä sen kanssa, se nosti kädet pois joystickiltä ja toimi kartturina. Olin pilottina reilu kymmenen minuuttia australian pisimmän joen suun, vihreiden peltojen ja mäkien sylissä lepäävien kylien päällä. Olin ihan konkreettisesti taivaassa! Tiesin tästä kyllä etukäteen, mutten halunnu aiheuttaa isille sydänkohtausta kun se panikoi maailman toisella puolella sitä, että tippuuko tyttö taivaalta ja kuinka pahasti. Että hyvin meni, ei ollu paljon ilmakuoppia ja kolinaa tuskin nimeksikään. Mä niin rakastan lentämistä isoilla koneilla, mut tää oli sitä oikeeta lentämistä. Kuvitelkaa kuin uskomatonta, sit kertokaa se sadalla. Mitä niistä ajokorteista kun on lentolupakirjatkin?!

Muuten oli ihan mukava perusviikonloppu, syötiin ihania silkkisiä keittoja ja fiilisteltiin takkatulen edessä, leivoin ruisleipää ja tein power pointin sukeltajantaudista englanniks. Ei ollu lentäminen ja ruisleipä ihan ekana ”to do”- listalla, mut mitäs pienistä. Sain torstaina vihdoin mun talvivaatteet ja kaikkea muutakin ihanaa samalla, hurjasti suklaata, parit kuksat ja marimekon patalappuja perheelle muutamia mainitakseni. Ja Tatun ja Patun Suomikirja on kyllä ihana!

200 päivää.

Mikä voikaan ilahduttaa (ja samalla pelottaa) enemmän kuin se, että aamulla huomaa vaihtovuodesta kuluneen jo yli kolmannes (!!!!!!!!!) ja jäljellä olevan enää kaksisataa päivää. Enää kaksisataa päivää. 


Yllätin itsenikin täältä taas bloggailemasta, justhan mä vasta päivittelin. Anteeks kun ei oo kuvia, oon koulussa. Nimimerkillä enkun mainoksenanalysointiin menikin huomattavasti vähemmän aikaa kun aluksi oletin. Eli vielä on yli puolet kaksoistunnista jäljellä ja mä oon valmis... Hmph. Ehkä mä alotan vaikka köksän tutkimusta tässä kohta.

Kuulumisia viikonlopulta, joka ei ollut mitenkään ihmeellinen mutta ihana. Perjantaina Bethin Body Shop party, jossa paljon rasvoja ja naamioita ja saippuoita, pitsaa, valkosipulipatonkia, pientä naposteltavaa ja ihanaa seuraa. Lauantaina tehtiin Bonfire takapihalle - järkyttävän iso kasa lehtiä ja risuja ja oksia, joista kuoriutu loppujen lopuksi kolmisen kertaa mun kokoset lieskat. Normipäivä, iltasella grillailtiin (lue - poltettiin) vaahtokarkkeja pari kertaa mun pitusella tikulla kun ei kuumuuden takia voitu mennä lähemmäks.

Äitienpäivänä herätettiin host-äiti sänkyyn kannetulla aamiaisella ja lahjakorilla (shamppanjaa, suklaata, keittokeittokirja, ripsaria, kynsilakkaa, koruja ja kukkakimppu), mentiin aamukirkkoon Grannyn seuraksi ja syötiin sit lounas ja kahviteltiin Grannyllä. Kotona istuttiin takan edessä, kateltiin elokuvaa, syötiin lämmintä keittoa ja sipsiä ja kaiken kruunas Skype kotiin. Ihana kuulla kuulumisia ja kertoilla kaikesta ja suunnitella tulevia seikkailuja. Ja vaan nähdä äitiä ja isiä ja Micaelia ja Nelliä ja Nataa. Kuulla kuinka koirat haukkuu, hamsterin häkki pitää putsata ja kakku viedä varastoon odottamaan mummon ja ukin tuloa. Nähdä Rooman ostoksia ja näyttää löytöjä Melbournesta.

Mutta nyt sen köksäntutkielman pariin, Does cooking shows on TV encourage families to eat at home. Investigate. Mulla kaks näkökulmaa, suomalainen ja australialainen.

Mut miettikää. Kaksisataa päivää.