I can feel the love can you feel it too?

Heipparallaa, taas täällä photography-tunneilla! 

Ennen tänne Australiaan tuloa olin kyllä kuullu tästä no worries-asenteesta ja kuinka laid back täällä ollaan, mut emmä ihan tätä odottanut. Yhteen valokuvaus assignmentiin on annettu aikaa nelisen viikkoa, kaks tuplatuntia ja yks yksäri viikossa. Mää sain sen valmiiks about viikossa, enkä tosiaan tehny niska limassa töitä. Vähän aina silloin tällöin, samalla kun rupateltiin niitä näitä vähän kaikkien kanssa. On täällä se no worries myös, että ei paljoo ressata jos vähän myöhässä on. Tai jos on iso essee kokonaan tekemättä ja palautuspäivä on huomenna, ni rennosti vaan vikana iltana. Huh, ei kyllä Suomessa ikinä… Mä stressaan koulujutuista jo melkein ennen kun me edes saadaan tietää mitä meidän pitää tehdä, taitaa olla ihan hyvä olla vähän ressi-vieroituksessa. Joku saattaa laiskuudeksikin sanoa…

Tänään on ollu aika yllättävä päivä, koska mä odotin vähintään katastrofia. Molemmat sisarukset on kotona kipeenä (epäilemättä on tauti tullu suoraan täältä osotteesta, what a nice sister), ni oli vähän orpo olo aamulla kun äipän kanssa oltiin kahestaan lähössä töihin ja kouluun. Sit selvis et Miren on kans kipeenä, ja Abi. Mitä mä nyt teen, oli eka ajatus. Sit päätin ryhdistäytyä ja ajatella positiivisesti, kun tuuli ulvoo nurkissa ja vettä sataa vaakasuoraan, taas vaihteeks. Ja mulla oli ihan hurjan kiva päivä sit loppujen lopuks! Juttelin ihmisille kelle en oo oikeen vielä puhunut mitään ja toisaalta en malta odottaa sitä kun Miren lähtee (ja toisaalta -  suurimmaks osaks – en millään haluais et se lähtee!! :---( ) ja pääsen luovimaan täällä ihmismeressä (punaisten villapaitojen meressä pitäis oikeestaan sanoa…) kun huomasin kuinka helposti keskustelua oikeesti syntyykään! Mulla oli jopa ihan kunnollinen keskustelu enkä jääny kertaakaan sanattomaks kun joku year 12 tuli juttelemaan. Wohoo, enkä mä ookkaan ollu täällä ku yli seittemän kuukautta… :D

Eilen olin illan kahestaan isän kanssa, kun Elly ja David pelaili korista ja Tom meni nukkumaan superaikasin kun se oli ihan kipeenä ja äiti oli kattelemassa korista. Oli ihanaa kun meillä oli tosi hyviä keskusteluja ja kateltiin telkkaria yhessä. Musta tuntu melkein yhtä kotosalta kun kotona Suomessa parhaimpina hetkinä, kun saan puhua kaikesta maan ja taivaan välillä ja isi ja äiti ymmärtää ja arvostaa mun mielipiteitä. Huh!

Mutta niinku kaikki tietää – ja minkä mä oon todellakin oppinu huomaamaan niin hyvässä kun pahassakin – on kaikella kääntöpuoli.

Mul tuli ikävä isiä :---( Ei pahasti, mut sellainen pieni toive, mikä me toivotaan kun nähdään tähdenlento tai kun mikron kellon digitaalinumerot näyttää 00:00, että saisin käpertyä isin viekkuun vaikka vaan täksi illaksi.

Niinku ollaan monen monta kertaa jo huomattu, asiat harvoin kulkee niitä raiteita mitä me toivotaan. Joskus ne menee ihan pusikkoon, ja se kolahtaa pahasti. Joskus ne ajaa päälle ja ollaan puolikunnossa pitkän aikaa yliajon jälkeen, ja joskus sivuraiteet ei ookkaan niin kaukana toivotusta kun mitä ensinäkemällä olis olettanut. Joskus, niinku vaikka mun aussiperheen tapauksessa, mentiin pusikkoon ja pahasti. Mun pusikko oli täynnä ohdakkeita tai jotain muita piikkipensaita, mut ei kuitenkaan ruusuja. Koska ruusut näyttää kuitenkin kauniilta. (Miks me muuten sanotaan elämästä, että joku on ihan ruusuilla tanssimista. Sehän sattuis!) Pusikko oli siis piikikäs. Mutta, niin kuin siinä lastenlaulussakin lauletaan (niin pitkä on matka ei kotia näy, mut ihana enkeli vierellä käy tai jotain sinne päin), ihana enkeli kulki vierellä ja mun pusikko ei ollutkaan vuoden mittanen. Mun pusikon takaa löyty keidas. Salainen keidas, jonne mä en olis ikinä löytäny jos en olis pusikon kautta sinne taivaltanut.

Mulla tää aika vaan hupenee, ja kiihdyttää samalla potenssiin kymmenen. Tuhatta. Mulla oli just vasta äsken puol vuotta täällä, ja nyt on enää alle kolme kuukautta jäljellä. Whoa. 

Ootteko ikinä leikkinyt hienonhienolla hiekalla, nostanut sitä kourallisen ilmaan ja katsonut kuinka se valuu sormien välistä takaisin maahan.

Siltä musta tuntuu just nyt, mut mä en vaan voi ottaa uutta kourallista kun ensimmäinen kourallinen on valunut.

Mun aika täällä valuu sormien välistä maahan samalla lailla kuin hienonhieno rantahiekka. Ensin sitä näytti olevan hirveä määrä, ihan tuhlattavaksi asti, ja sitä vaan toivo et se valuis nopeemmin. Nyt mulla on alle kolmannes enää jäljellä, ja mä toivoisin, et joku tois mulle lasipurkin kämmenien alle, jonne mä voisin nää loput hiekanjyvät valuttaa. Sit laittaisin purkin kannen kiinni, ja lasin läpi voisin ihailla sileitä ja karheita, monen värisiä ja kokoisia hiekanjyviä. Niinku kaikki tietää, jäähän niitä hiekanjyviä vähän kämmenien pohjalle. Silloin usein kopistellaan käsiä yhteen, ja silti hiekkaa löytyy joka paikasta. Pikkuhiljaa ne loputkin hiekanjyvät sit varisee pois, ja parin vuoden kuluttua sitä päivää rannalla – tai hiekkalaatikolla – ei enää edes muista.

Onneks tää vuosi on vähän enemmän ku päivä rannalla, ja mä voin säilyttää ne viimeiset, kämmenien pohjalle jäävät hiekanjyvät. Ajan kuluessa osa häviää, mut loput on aina osa mua. Sit kun matkustelu on niin arkipäivää, et kesälomat vietetään Venuksessa ja talvilomat Marssissa, voin kertoo mun lapsenlapsille kuinka rohkee olin sillon kauan, kauan sitten, kun lähdin toiselle puolelle maailmaa pää kolmantena jalkana ja järki tuli sit perässä.

Valokuvaus loppu ja koulumatka meni hiljasissa tunnelmissa, kun puolet lapsista nuokkuu käsivarsiensa varassa, toiset tuijottelee ikkunasta maisemia ja loput kuuntelee musiikkia ja feisbuukkaa. Punaset villapaidat ja mustat bleiserit päällä lapsukaiset istuu ikäjärjestyksessä, koska senioreillahan on etuoikeus istua perällä :--) Mä en varmaan ikinä pääse ohi siitä kuinka paljon enemmän mä tunnen kuuluvani tänne kun kaikilla on koulupuvut - ihan ku Harry Potterissa! 

En voi uskoa et sanoin noin meidän tuvista, kun nyt ne istuu arkipäivään ku manteli joulupuuroon.

Tuli vähän kilometrivuodatus taas, anteeks.

On muuten ihmeellistä, kuinka täällä huomaa kuinka paljon mulla on ihania ystäviä Suomessa. Vaikka ei oltais nähty piiiiitkään aikaan, Suomessakaan, ni pidetään yhteyttä ja vuodatetaan kaikki ilot ja surut. Kuinka onnekas mä olenkaan, kun mulla on niin ihanaisia ihmisiä ympäri Suomea! Kiitos <3

Ja vielä yks juttu, ihan nopeasti. Tiedättekö sen tuoksun, mikä hotellihuoneissa leijailee kun sinne astuu ensimmäistä kertaa? Tai miltä tuntuu kävellä hotelliaamiaiselle, kun puheensorina ja aterimien kilinä kaikuu ympärillä? Kuinka ihana onkaan ottaa kengät jalasta pitkän päivän jälkeen, ja rojahtaa sängylle? Kun saa kävellä kaupungilla äidin kanssa, shoppailla ja ihmetellä museoita ja taidegallerioita? Kuinka illalla, auringon laskettua, voi suihkun jälkeen kävellä käsi kädessä pitkin ravintoloiden reunustamia katuja ja valita illan ruokapaikkaa? Kuinka käperrytään paksun peiton alle, puhtaiden liinavaatteiden väliin ja katellaan telkkarista satelliittikanavia hetken aikaa ennen nukahtamista? Kuinka minibaarissa on limsatölkkejä ja suolapähkinöitä jotka maksaa omaisuuden? Käyttää shampoota pienenpienistä muovipulloista ja piirtää huurtuneeseen, seinänkokoiseen peiliin suihkun jäljiltä? Kietoutua valkoiseen, pehmeään pyyhkeeseen, istua parvekkeella ja puhua kaikesta? Manikyyri auringon laskussa, liikenteen äänet kadulta ja hymyilevä vastaanottovirkailija. Kaupungin kartta ja julkiset liikennevälineet, painavat kauppakassit ja lounas katukahvilasta.

Alle kolme kuukautta ni äiti on täällä.

Saturday with Miren!

Long time no see, taas kerran. Sori nyt taas, mut ei oo mitään ihmeempiä tapahtunu eikä oo tullu kuvailtua. Harmittaa oikeesti, kun oon kyllästyny tohon puhelimen kameraan - ne kuvat on ihan ookoo, mut ei niistä kyllä koko ruudun täytteeks oo, kun ne sit pikselöityy aika hurjasti. Onhan nekin muistoja mut juu, mietin vaan et jos (taino kun) teen valokuvakirjan Aussivuodesta ni iPhonen kuvat on aika hirveen laatusia... Nimimerkillä kokemusta omaava.

Nojoo. Täällä menee kaikki normaalisti. Niin normaalisti, että mua rupee jo ärsyttämään kun päivittelen blogiin aina samaa vanhaa. Ainii, kolme kuukautta jäljellä -päivä oli eilen. Apua, help me.

Viime viikonloppuna oli tosiaan se 40 Hour Famine, eli ei ruokaa 40 tuntiin -hyväntekeväisyystempaus. Keräsin 55 dollaria, wohoo! Ei oikeestaan edes ollu nälkä, mut verensokerin laskun huomas siitä kun olin tosi ärsyyntyny koko aika. :D Perhe parka.

Tiistain ja keskiviikon olin kotona, taas, koska kevätflunssaa. Tosi ärsyttävää (kyllä, tämäkin) kun on tänne asti tullu ja sit vaan ollaan nuhassa. Mun kyllä oli tarkotus mennä kouluun mut nää vaan jätti mut nukkumaan. Kattelin sit leffoja ja sain lounasta maailman parhaasta leipomosta. Loppujen lopuks, ei paha ;) Täytyy varmaan olla useemminkin kipeä, kun aina kun jään pois koulusta ni saan postia. Kiitos ihanin pikkuIida ja Jenni, oot maailman ihanin kaheksanvuotias! (Voikun mullakin olis ollu noin hyvä käsiala kun olin kaheksan... :D) 

Ja sit vähän valitusta säästä, taas vaihteeks... Aurinko paisto ja oli ihana Suomen kesä -ilma kun olin kipeenä, sit koulussa tuuli ja sato vaakasuoraan ja myrskys ja ukkosti ja sato rakeita... Mun tuuria!

Eilenä olin Mirenin luona koko päivän, ja oli ihan parasta! Kokkailtiin cold rollseja ja new york juustokakku ja spanakopitaa. Syötiin ja naurettiin ja juteltiin ihan kaikesta. Ja Mirenillä on muuten ihan paras huone, se sai itelleen kakkosasunnon yläkerrasta, josta on merinäköala, siellä on mini keittiö, vessa, kylppäri, telkkari, ilmalämpöpumppu.............. Siis se oli ku sen oma kämppä!

Mut parasta on, etten mä edes oo kateellinen. Vaikka saisin mahdollisuuden vaihtaa, en haluis vaihtaa mun hosteja, en. Kertooko se jotain siitä, kuinka onnellinen mä oon täällä.

Alle kaks viikkoa ja mä lähen lautailemaaaaaan! Ensin yö bussissa Fabianin ja Ramonin kanssa ja sit pari yötä Falls Creekissä, kuulemma Aussien parhaimmassa laskettelukeskuksessa. Ja tää talvi on ollu superhyväluminen! Yayayayayay!

Nyt taidan palata ton mun matikan folion pariin, adios!

Näiden voimalla mentiin 40 tunnin paasto, ja tietenki vedellä, ettei verensokeri tai nestetasapaino järky liikaa.

KATTOKAA MITÄ MÄ LÖYSIN!!!

Paitsi etten kyllä ostanu, kun mulla on iskän lähettämät hapankorput vielä kesken.
Tänään sillirööraa savuturskasta :---)

Ja näkkileipää! Ja Anna'sin pipareita, aaah oon taivaassa!

Miren ja New York Cheesecake

Onko mun ihan pakko tehdä tätä matikkaa?

Mää en jaksa!

100 Jäljellä!

Kääk, mihin tää aika nyt ihan oikeesti katoaa.

ENÄÄ SATA PÄIVÄÄ ENNEN KU ÄITI LENTÄÄ TÄNNE.

Musta tuntuu ihan epätodelliselta. Justhan mä vasta merkkasin mun kalenteriin jäljellä olevat päivät. Se oli ennen perheen vaihtoa, kun mulla oli hurjan kova ikävä. Ja niitä päiviä oli yli kolmesataa, ja se hirveän iso määrä ikävää melkein tukahdutti mut. Itkin varmaan koko vuoden itkut siinä niiden parin kuukauden aikana, että nyt voisin sit olla onnellinen. Ehkä se on niin, et pitää olla jotain kamalaa et osais sit pitää arvossaan niitä ihania hetkiä.

Eilen isoveli tilas multa Swiss rollin aka. kääretortun, ja kun isä pyyteli jotain suomalaista aattelin tehdä pannaria sunnuntaina, kun 40 hour famine loppuu. Mut rupesin miettimään, et mitä me oikeesti edes leivotaan koto-Suomessa? Korvapuusteja joo, mut mitä muuta? Ku täällä on vaikka mitä kaikkea, ANZAC-biscuitsit on varmaan ne legendaarisimmat. Mut sit kaikki Pavlovat ja Browniesit ja Slicet ja Crumbled. Mitä me leivotaan Suomessa?

Mulle ei oikeestaan kuulu muuta ku tylsää just nyt, on perjantai ja valokuvausta. Mua ei nyt oikeen jaksa kiinnostaa ja meillä kun on vielä sijainen ja aikaa tälle assignmentille on neljä viikkoa. Kateltiin enkun tunnilla Mirenin kanssa ihan tylsyyttämme lentoja Ebookersilta, Helssinkiin pääsis huomenna iltapäivästä yhellä välilaskulla, kokonaisaika jäi jopa alle vuorokauteen. Hassua, kun jotenki on niin kaukana mut kuitenkin niin lähellä kotia, mut sit täälläkin on koti johon mennä aina (raskaan tai vähän vähemmän raskaan) päivän jälkeen.

Mulla ei edes oikeen ollu mitään asiaa, on vaan niin et kaikki on hyvin. Sain eilen Etlareita ja hapankorppuja kotoota, paketoin siskon tekemiä Brownieseja hyväntekeväisyyteen ja kuuntelin sateen rummutusta peltikatolla.

Muthei, kolme viikkoa laskettelemaan, leipomislauantai epsanjalaisen Mirenin kanssa (joka on hyvin pitkälle henkireikä täällä välillä) ja muuta mukavaa. 

xoxo, Maria

ps. laitan kuvia sit kotoota, kun meillä oli vähän ajantappomukavaa Mirenin kanssa enkun tunnilla :--)

Siinä myös tyylikkäitä koulupukuja - Mirenillä pelkkä villapaita ja mä palelin jopa bleiserin kanssa...
Suomesta terkkuja!

Hih <3 Anteeks rakkaat, mut mä nautin niin hirmuisesti kun pääsin kuokkimaan veikan rippijuhliin pallon väärältä puolelta! Meneehän se näinkin, kyl teknologia on ihanaa.

Taikatalvi

Lämmin ja aurinkoinen talvipäivä. Mittari näyttää 18°c ja tummanpunainen huppari imee auringon säteet. Taivas on sinisen sininen ja ruoho viheriöi. Istuskellaan nurmella kentän laidalla kaikkein ihanimpien kanssa, lähdettiin kävelylle. Lauletaan yhtä ihanaa biisiä ja nauretaan. Katson jokaista vuorollaan ja mietin, kuinka onnellinen oon. Just nyt. Silmän nurkassa naururyppy, valkoiset hampaat ja tuulessa hulmuavat hiukset. Maataan nurmikolla ja tytöt suunnittelee ensi vuoden synttäreitä. Mä annan ajatusten lentää, pienlentokone lentää kentän yli.

Mitä te mietitte kun näette lentokoneen? Paratiisisaarta? Miljoonakaupunkia shoppailumahdollisuuksineen? Eksoottisia tuoksuja ja ruokia, kuuluisia maamerkkejä. Aurinkoa, lämpöä, merta, lumihuippuisia vuoria?

Mä mietin valkoisia hankia ja sinistä taivasta. Korvapuustien tuoksua ja kaikkia rakkaita.

Mut nyt vatvoin kahden kodin välillä. Sit mä päätin, etten jaksa enää vatvoa. Aika juoksee hurjaa vauhtia ilmankin, nyt vaan nautitaan ihan koko aika. Marraskuu tulee ilman mun kyttäämistäkin, ihan joka hetki se kiitää lähemmäksi ja lähemmäksi. Kohta se on jo täällä.

LoveActually, lepäilyä takan edessä ja jälkkärin tekoa pikkuveljen kanssa. Lentokentällä jälleennäkemisiä, isä sanoo kuinka aikaa ei ole enää paljoa. Sit se sanoo, kuinka se ei halua et mä lähen. Ettei se tuu tykkäämään siitä yhtään. Että mitä se tekee sit kun sen toinen tytär ei ookkaan täällä enää.

Yökylä Abin luona, tiskattiin ja melkein kyynelehdittiin ikävää jo nyt. Miten mä voin jättää nää ihmiset. 

autoin vähän Tomia

Isä jotenki sai selville et mun karkkilakko ei kata jäätelöä - no eiku mitä, kaupasta kolme litraa jätskiä tytöille.

Ei sais varmaan sanoa, mut mulla on niin hyvä fiilis kun teillä loppui kesälomat. Sori. Oon ollu koko talven koulussa ja lukenu kaikista ihanista kesäfiiliksistä. Eikä mulla oikeen riitä sympatiat teille sinne, sateisesta kesästä kärsineille. Ootte rakkaita kaikki, tää tyttö lähtee nyt unten maille ja huomenna jatkuu taas harmaa (ja sateinen apparently) arki! 

Take Care!

Ps. Neljä viikkoa ja tää tyttö lähtee laskettelemaan parin sveitsiläisvaihtariduden kanssa! :---)

Nii ja olin kans uusien vaihtarien Orientationissa ja kauhistuin kuinka kauan oon ollu täällä jo! Sain olla oldie ja oon niin onnellinen etten tullu tänne keskellä talvea keskikesästä, olisin varmaan jäätyny vähintään kuoliaaks...

Don't wake me up

Saatte vähän kuvia viime päiviltä - käytiin siellä zoossa valokuvausluokan kanssa, olin Almond Blossom-festareilla Saskian, Emilyn ja Janan kanssa ja sit vaan vähän random-kuvia viime päiviltä ja vähän aikasemmalta ajalta.

Kun sade rummuttaa kattoon ja tuuli ulvoo - tai rytisee - nurkissa, on ihana vaan maata monen paksun peiton ja viltin alla. Käpertyä kerälle lämmitetyn kaurapussin ympärille, katsella takkatulta verhojen raosta ja kertoa suurelle nallelle, Frankielle, kuinka ihanaa täällä on. Yrittää laskea sormilla ihania ihmisiä, ja hymyillä itsekseen tajutessaan ettei sormet riitä alkuunkaan. Miettiä kuinka ihanan iso ja lämmin syli isillä on, muistaa kuinka monta kertaa kuudentoista vuoden aikana on saanut rutistaa isiä niin kovaa kun pystyy. Nuolla suolaiset kyyneleet pois huulen nurkasta, itkeä ilosta. Ehkä myös vähän väsymyksestä. Young, Wild and Free soi päässä veljen sanoituksilla. Koko perhe tuuletti Suomen puolesta melonnassa, ja saatiinhan me kai joku mitalikin. Ei ainakaan oltu viimeisiä. Maata sängyssä ja odottaa unta, tietää, että huomenna saa nukkua pitkään. 

Olla rikkaampi kuin kukaan muu, rakastaa enemmän ja useampaa kuin ikinä ennen.

Joku hyeena

Jellonakuningas

Piisoneita

Siellä noita ihania <3 

Ei oo aina asiat näin mustavalkosia

Kävästiin Afrikassa nopsasti safarilla

Tää nyt oli vaan aika taiteellinen

Tasmanian paholainen

Jotai apinoitahan ne

Keskitalvi 

Joku halus kuvia kaupasta - tässä niitä nyt sit. Täällä on vielä kunnon koristeet olympialaisten kunniaks, Aussie Aussie Aussie, Oi Oi Oi - banneri näkyy tuolla pikkusen.

Maanantaina suklaaostoksilla ft. Pikkuveikka

Täälläi Self Serve - kassa, jossa saa ite skannata viivakoodit - SIISTIÄ!

Melkein 2/3 karkkihyllystä

SAIN POSTIA SUOMESTA!!!

Hapankorppua ja savulohirööraa isin fiskröra - ohjeella, ei voi olla muuta ku hyvää.

Näytin mallia Saskialle, kuinka kävellään puujaloilla. Enpä osannu aavistaa sillon vaahtosammuttimen kokosena kun huitelin isin tekemillä puujaloilla ympäri etupihaa et jonain päivänä sitäki taitoa tarvitaan - Ausseissa!

Australian Rajalla - ohjelmasta tutut käpyliskot mitkälie, joita ne yrittää aina salakuljettaa sukissa sun muissa. Ja mä sain pitää yhtä kädessä!! Arvatkaa kuuletteko tästäkin joka kerta kun käpyliskomikälie vilahtaa telkkarissa?

Opossumi lemmikkinä - as you do.

Oltiin kävelyllä Tomin ja koirien - Jetin ja Teddyn - kanssa, Jet saalisti pupuja :D